Vajaa viikko sitten pistin Ifille tilaukseen tähän asti suurikokoisimman tulosteeni. Perjantaina 50 x 75 cm kokoinen kuva Turun linnasta saapui postista.

Tänään hankin kuvalle sen arvoiset kehykset ja ähräsin pari tuntia ripustusten parissa. Se on kumma, miten yksinkertaiset kotityöt hiostuttavat enemmän kuin mikään liikunta. Tuloksena kuitenkin oli, että taulu saatiin seinälle, joskin muutaman ärrinpurrin jälkeen.

Hämmästyin itsekin, miten hienoa jälkeä noin suuresta kuvasta saa. En rehellisesti sanoen erota kuvasta minkäänlaista pikselöitymistä. Filmikameroiden ylemmyyden puolestapuhujat voivat vapaasti tulla suurennuslaseineen tarkastelemaan.

Koolla on myös oikeasti väliä. Kymppikokoon supistettu kuva ei tuo esiin muuta kuin asettelun. Isosta tulosteesta erottuvat yksityiskohdat selvemmin, ja laakeat väripinnat luovat voimakkaan vaikutelman.

Kaikista mukavinta on tehdä itse asioita. On hienoa kuljettaa katsettaan seinillä ja nähdä omaan kädenjälkeään. Ja nyt kun isokokoisen kuvan tulostuslaatu on testattu, voikin miettiä seuraavia kuva-aiheita.

Eilisen uutistapahtuma Suomen valokuvausmaailmassa oli vuoden lehtikuvien valinta. Parhaana lehtikuvaajana palkittiin Helsingin Sanomien Markus Jokela, ja samaisen kuvaajan Asemarkkinat Bagdadissa valittiin parhaaksi lehtikuvaksi.

Voittajakuvat olivat kaikki äärimmäisen tasokkaita ja herättivät sopivasti kysymyksiä. Hyvä kuva ei ainoastaan kerro kuvaushetkestä, vaan panee miettimään, mitä on tapahtunut ennen kuvan ottoa ja mitä vielä tulee tapahtumaan.

Parhaan urheilukuvan tittelin vei Martti Kainulaisen P-tyyli. Kaikesta dramaattisuudestaan huolimatta kuva ei Idols-tuomari Nannaa lainatakseni koskettanut minua. Jotenkin asetelma kovaa ja korkealta kaatuvasta hyppääjästä tuntuu liian ilmeiseltä. Tällöin kuvan ainoaksi ansioksi jää äärimmäisen nopean hetken pysäyttäminen. Kuva on olemassa vain, koska onnettomuus tapahtui.

Urheilukuvaehdokkaista pidän eniten Jussi Nukarin Suomen jääkiekkojoukkuetta kuvaavasta otoksesta, joka kertoo oivallisesti urheilun perusajatuksesta, tunteiden kokemisesta ja jännityksestä. Jännitys ja täydellinen keskittyminen peliin välittyvät sekä pelaajien että katsojien ilmeistä. Kaukalon reuna on rajattu juuri sopivasti niin, että näyttää todella siltä kuin pelaajat olisivat hetkenä minä hyvänsä astumassa kuvasta ulos ja hyppäämässä jäälle.

Turun messu- ja kongressikeskuksessa järjestetään ensi viikonloppuna Fillari, Photo ja Golf -messut. Parina vuonna olen ajatellut tapahtumaan - ja lähinnä sen photo-osuuteen - osallistua, mutta aina olen jostain syystä laistanut viime hetkillä.

Yllättävää kyllä en ole Turun Sanomista ja kaupunkilehdistä mitään ennakkotietoa messuista löytänyt. Ilmeisesti Rajala Camera on messuilla vahvasti mukana. Heidän sivuillaan olevasta messumainoksesta saisi sellaisen käsityksen, että kyseessä olisi lähinnä myyntinäyttely. Toisaalta sellaisiahan ne aina ovat.

Mainos lupailee “rajuja uutuuksia”. Saanen epäillä, että kovin suuria uutuuksia ei Turussa nähdä. Toista se on suuressa maailmassa, esim. vajaan parin viikon takaisilla PMA 2004 -messuilla julkistettiin melko reippaasti uutuusmalleja ja -tekniikoita. (Imaging-Resourcen PMA 2004 -sivu.)

Pienemmät messut soveltuvat kuitenkin erittäin hyvin tällaisille vakavamman kuvausharrastuksen aloittelijoille. Ja näkeehän paikan päällä sentään Saija Palinin ja Jasmin Mäntylän.

Monissa perheissä tai talouksissa on se yksi ihminen, jota ei koskaan valokuvissa näy. Lomakuvissa poseeraavat veljet ja siskot, isät ja äidit tai puolisot. Omassa kahden hengen yhteisössämme minä olen se, joka ei valokuvista päätellen ole juuri koskaan missään.

Minulle itselleni ottamani valokuvat kertovat sen, mitä minä olen nähnyt, missä minä olen ollut. Vieraille silmäpareille on usein kuitenkin samantekevää, kuka kuvat on ottanut. Kuvista nähdään se, mitä kuva esittää - ei motiiveja tai tarkoituksia.

Törmäsin Digital Photography blogin kautta valokuvaaja Bill Jaystä kertovaan uutiseen. Jay on siitä merkillinen kuvaaja, että hän kuvaa pääasiassa muita valokuvaajia. Idean hän sai vuonna 1971, jolloin hänen valokuvaajaystävänsä menehtyi leukemiaan. Jay kävi läpi ystävänsä valokuvakokoelmia ja löysi lukemattomien kuvien joukosta ainoastaan yhden kuvan, jossa tämä itse esiintyi.

Tuosta hetkestä lähtien Jay on kuvannut niin ammattilaiskuvaajia kuin lomakuvia ottavia turistejakin. Hänen tarkoituksenaan on asettaa korokkeelle ihminen kuvien takaa ja kertoa kuvaamisen motiiveista ja taustoista sekä siitä, millä tavalla kuvia otetaan.
- Olitpa missä päin tahansa on ruumiin kielestä helppoa havaita, mikäli joku on ottamassa kuvaa, Jay toteaa.

Sfnet.harrastus.valokuvaus -uutisryhmässä keskustellaan kuvauksellisista paikoista. Mitkä paikat herättävät halun kuvata? Onko olemassa kriteerejä, jotka täytettyään joku paikka tai tila on kuvauksellinen?

Ihmisiä miellyttävät usein hyvin samanlaiset valokuvat. Tämä on suurelta osin opittua ja kulttuurin synnyttämää. Lukemattoman määrän valokuvia nähnyt ihminen joko tietoisesti tai tiedostamattaan toistaa näkemäänsä. Jokaisella kuvaajalla on albumissaan samat auringonlaskut, puoliksi uponneet lahot veneet, virtaavaa vettä, kukkia ja kastepisaroita.

Mitä sitten voi kuvata, ellei auringonlaskuja ja kukkia? Tiettyyn pisteeseen asti tällaiset “postikorttikuvat” toimivat, ja jäljittely kehittää kuvaajaa. Perusnättejä kuvia on ilo esitellä ja asettaa tietokoneen taustakuvaksi. Tällaiset kuvat minimoivat kuitenkin kuvaajan roolin. Kuva on yhtä onnistunut ja kaunis kuin kohde. Tietyssä mielessä maisemakuvauksella on myös esittelevä ja kerskaileva luonne: “katsokaapas missä minä olen käynyt…”

Koskettavimmat ja sävähdyttävimmät kuvat ovatkin usein sellaisia, jotka sotivat konventionaalista katsontatapaa vastaan. Kuva voi olla ruma ja inhottava, mutta silti kiehtova ja onnistunut.

Sen sijaan, että hakeutuu maailman ääriin kameran kanssa tulisi kääntää katse lähelle. Haasteellisempaa on löytää kuvauksellisia kohteita sieltä, missä joka päivä kulkee.