Mustavalkokuvaukseen liittyy mielessäni kehitteiden ja kiinnitteiden tuoksuisia muistoja lapsuudesta. Pimiön hämärässä hohtavan valon alla katon rajassa roikkuu pyykkipojilla kuivumaan kiinnitettyjä kuvia; pöydät ja laatikot ovat täynnä kemikaalipulloja - osa täysiä osa tyhjiä.

Kuvausharrastukseen yllyttävistä vaikutteista huolimatta kiinnostukseni valokuvaukseen heräsi vasta digikuvauksen myötä. Siinä missä mustavalkoisuus on ollut monelle kuvansa itse vedostavalle käytännön sanelema ratkaisu, on se digikuvaajille yleisesti ottaen vieras tekniikka.

Mustavalkoisuus sopii digikuvaukseen kuitenkin siinä missä filmillekin. Mustavalkoisuus tuo kuvaan hillittyä arvokkuutta, jota ei värikuvista löydy. Harmaan sävyt pakottavat katsomaan kuvaa eri tavalla. Kuvassa on vähemmän värikylläistä maalauksellisuutta, enemmän muotoja ja harkittua sommittelua.

Harrastajavalokuvaajat keskittyvät tavallisesti kuvaamaan elottomia kohteita, kuten rakennuksia tai maisemia. Näitä on helppo kuvata: ne eivät karkaa, ne eivät valita, niille ei tarvitse selitellä, ne eivät kysele.

Elollisista kuvattaviksi pääsevät useinmiten eläimet tai lapset, jotka eivät ole oppineet epäluuloisiksi. Aikuisten ihmisten kuvaaminen on jotenkin epäilyttävää. Kuvaamiselle tulisi tällöin olla erityisen perustellut motiivit. Koskettavimmat kuvat kertovat kuitenkin tunteista ja elämyksistä, ihmisistä.

Henkilökuvaus on todennäköisesti valokuvauksen haastavin muoto. Etenkin, jos haluaa kuvata ihan tavallisia ihmisiä, eikä ammattilaisia malleja. Vaatii suurta rohkeutta lähestyä kameran kanssa vierasta ihmistä. Toinen vaihtoehto on hankkia pitkä objektiivi ja vaania “uhreja” julkisilla paikoilla, mutta se vasta epäilyttävää onkin.

Herkko ja Tarja olivat vapunpäivän kävelyllä vaivattomia kuvattavia. Vastaan tuli päivän mittaa lukuisia muitakin vappua juhlivia, joista olisin halunnut kuvan ottaa. Rohkeus vain puuttui. Ehkä en osaa perustella edes itselleni, mitä varten tällaisia kuvia haluaisin ottaa saati sitten että selittäisin muille.

Mutta joka kerta, kun kameran kääntää kohti hienoa rakennusta, jylhää luontoa ja kasvia tai puuta, voisi kysyä itseltään, miksei kuvaa aitoa elämää, arkea iloineen ja suruineen - miksei kuvaa toista ihmistä.

Smile, you are on happy photograph.

Valokuvauksessa ilmenevät hyvin selkeästi perinteiset sukupuoliroolit. Miehet katsovat etsimen läpi. Nainen poseeraa kuvassa ja näyttää hyvältä.

Photography Blogin huhtikuun kuvakilpailun teemana on onnellisuus. Kilpailuun osallistuneissa kuvissa on nähtävissä kulttuurin luomat mielikuvat siitä, miten onnellisuus ilmenee.

Tähän mennessä kilpailuun osallistuneista 43 kuvasta 10:ssä on selkeässä pääosassa nainen tai joukko naisia. Naiset hymyilevät kauniisti, näyttävät tunteensa, ovat onnellisia. Yhtä suosittu kuva-aihe on eläimet. Karvaturrit näyttävät söpön pöhköiltä ja ihanilta ja tottakai - onnellisilta. Mutta mikä voisi olla onnellisempaa kuin naiset tai eläimet? No tietenkin lapset ja vauvat. Kuvitelkaa pienen mutruhuulen virnistys. Eikö se ole aitoa onnellisuutta? 17 kuvassa pääosassa on lapsi.

Joukkoon mahtuu muutama luontokuva sekä luokittelemattomia kuva-aiheita. Mutta mikä puuttuu? Jos kuvakilpailun aiheisiin on uskomista miehet eivät ole koskaan onnellisia. Miehet ovat niitä, joita ei kuvissa näy, niitä, jotka mököttävät jurona taustalla ja seuraavat omia onnellisia eläimiään, vaimojaan, lapsiaan. Mutta millaisia ovat miehen onnellisuuden normit kulttuurissamme?

Siinä missä naisten, lasten ja eläinten onnellisuus on avointa ja ulospäin suuntautunutta, nauttii mies onnensa yksin ja hiljaisuudessa, luonnon keskellä kenties olutta maistellen ja huuhkajan huhuilua kuunnellen. Ja kaikki tämä löytyy myös Photography Blogin eräästä kilpailukuvasta (joka on muuten suomalaisen miehen kuvaama). Siinä mies istuu nuotiopaikalla seesteisen metsän keskellä pimenevässä illassa liekkien loimutessa vierellä.

Tähän asti olen suhtautunut pienellä skeptisyydellä palopuheisiin varmuuskopioinnin tärkeydestä - en enää. Pari päivää sitten lomalta tullessani yllätyin, kun tietokone ei ollut käynnistyä, vaan alkoi hälyttää ihme ääniä. Parin buutin jälkeen tilanne normalisoitui, ja hälytyskellot sammuivat. Ajattelin, ettei kyse ollut mistään vakavasta.

Tänä aamuna sama sekoilu jatkui, eikä kone käynnistynyt. Päivän ajan hermoilin töissä, ja nyt kotiin tultuani sama jatkui. Avasin koneen, tarkistin kaapelit - ei mitään näkyviä ongelmia. Käynnistysilmoituksista sain paikannettua oireet koneeni toiseen kiintolevyyn; sen irroitettua kaikki toimi mallikkaasti. Mutta kun oikeastaan kaikki tärkeät tiedostot ovat juuri tuolla levyllä… Muutaman tuskaisen hikikarpalon ja perkeleen jälkeen yhtäkkiä ongelma katosi, ja kone käynnistyi tavalliseen tapaan.

Ja sitten äkkiä varmuuskopioimaan. DVD-levyjä palaa niin, että savu nousee. Sähköpostit ym. “tärkeät” dokumentit saavat odottaa - ensimmäiseksi on pelastettava kuvat. Tilanne on sama kuin jos talo palaisi. Veikkaanpa, että hyvin monet kaappaisivat ensimmäiseksi talteen vuosien mittaa vaivalla kootut albumit.

Katsastelen nyt tilannetta ja yritän selvittää, onko kiintolevyyn enää luottamista. Onni onnettomuudessa on, että sain talteen tärkeimmät tiedostot - digikuvat vajaan kolmen vuoden ajalta. Ja voin olla varma, että tämän jälkeen peilaan kuvakansiot toiselle kovalevylleni, ja siirrän kuvat säännöllisin väliajoin dvd:lle.

Digitaalisten tiedostojen kannalta onkin äärimmäisen tärkeää huolehtia varmuuskopioinnista. On syytä turvata tiedostot ennen kuin kovalevy hajoaa - ja varma voi olla siitä, että joskus se hajoaa.

Valokuvakansioissa esitellään kuvia syntymäpäivistä, häistä, rippijuhlista, hautajaisistakin. Kuvat toimivat muistojen tallentimena, ja elämästä halutaan muistaa vain ne iloiset ja merkittävät tapahtumat. Albumeja täyttävät sivupaikalla myös lomakuvat.

Tyypillinen lomakuva on sellainen, joka kuvaa ihmistä lomapaikan maisemia vasten. Kuvasta voi myöhemmin nähdä, että täällä minä olen ollut - onhan sieltä otettu kuva todisteeksi. Lomakuvissa hymyillään ja tehdään kaikkea mieluisaa. Lomalla on hauskaa, minkä pitää välittyä lomakuvista. Vaikka aurinkorannoilla olisikin ollut välillä ahdistavan kuumaa ja muutenkin hermot kireällä, niin ainahan voi katsoa kuvia ja sanoa “kyllä meillä oli vain niin hauskaa…”.

Loma ja uuteen paikkaan matkustaminen tarjoavat kuitenkin toisenkin näkökulman valokuvaukseen. Maisemanvaihdos luo kirjaimellisesti uudet maisemat. Kaikki erilaisuus kiehtoo, ja se mikä sattuu silmään, päätyy helposti myös kuvauksen kohteeksi.

Minä lähden tänä iltana vajaaksi pariksi viikoksi Saksaan. Nähtäväksi jää, millaisia näkymiä maa tarjoaa ja millaisia kuvia muistikortille taltioituu. Kesällä palaan samaan paikkaan kahdeksi kuukaudeksi ja etenkin tuolloin aion viettää päiviä kävellen pitkin kaupungin kujia tutkien paikkoja kameralaukku olalla. Kun ympäristö on tuntematon, herää tutkimusretkeilijän mieli. Kotikaupungissa löytöretket eivät tunnu löytöretkiltä eivätkä löydökset saavutuksilta.

Toivotaan, että seuraavan kymmenen päivän aikana pääsisin nettiinkin muutaman kerran. Toisaalta uutispimennossa oleminen on välillä rentouttavaakin. Ja ainoita tuntemiani saksan kielen sanoja lainaten: achtung, ich komme!

Siivous ja asioiden ja esineiden järjestelmällinen sijoittaminen eivät ole koskaan olleet minun vahvuuksiani. Fyysisen epäsiisteyden lisäksi ainainen riesa on ollut kovalevyn kansioiden sotkuisuus. Tasaisin väliajoin pidän “suursiivouksen”, jonka päätteeksi kotikansion alle tulee uusi kansio “sälää”, jonne sitten päätyvät kaikki ongelmatapaukset. Hus hus maton alle kaikki pölyt.

Digikuvien suhteen säilyttäminen on myös tärkeää. Kuvat tulisivat olla helposti löydettävistä myöhemminkin ilman, että tarvitsee koluta läpi satoja ja satoja hakemistoja ja tiedostoja. Kesäkuusta 2001 lähtien kuvatiedostoja on koneelleni kertynyt 4500-5000.

Kuvien järjestely tuottaa vaikeuksia. Aluksi arkistoin kuvat puolivuosittain omaan hakemistoonsa ja sitten hakemistot eri aihepiirien mukaan. Sittemmin ACDSeen kättöönoton jälkeen olen kansioinut kuvat päivämäärän perusteella lähtien vuodesta ja kuukaudesta aina päiviin saakka. Rationaalisina hetkinäni olen ajatellut hyödyntää ACDSeen tietokantaa kuvien lajitteluun, mutta vähäiseksi on se panostus jäänyt.

Pian huomaakin sen, kuinka tärkeää olisi kehittää järjestelmä, jossa kuvat voisi heti siirtohetkellä arkistoida jotenkin mielekkäästi. Tällöin säästytään vaivalta, kun tavarat menevät paikoilleen aina käytön jälkeen. Mutta minä en tällaiseen kurinalaiseen toimintaan taivu. Bitit jäävät lojumaan kiintolevyille aivan kuten vaatteet ja paperit pöydille ja lattialle.

Jossain vaiheessa on edessä taas “suursiivous” ja uusi kansio nimeltä “sälää”. Siihen asti kaikki hyvin.

Turun Sanomat järjestää yhdessä Pyhäjärven suojelurahaston kanssa Pyhäjärvi-aiheisen valokuvajulistekilpailun. Ainakin minä näin ilmoituksen ensimmäistä kertaa tänään Turun Sanomissa.

Muutama asia kilpailussa häiritsee. Ensiksikin, mikä on “valokuvajulistekilpailu”? Siis onko kyseessä puhtaasti valokuvakilpailu, vai tuleeko osallistujan suunnitella koko juliste teksteineen ja visuaalisine kikkoineen ja revittelyineen. Todennäköisesti kyseessä on pelkkä valokuvakilpailu, jonka voittajista tehdään vain suurempia julisteita. Kovin täsmällisesti tätä ei kuitenkaan kerrota.

Toiseksi kilpailu julistetaan auki maaliskuun lopulla ja se päättyy 3.5.2004. Haluavatkohan järjestäjät mahdollisimman paljon kuvia loskaisista maisemista ja sulavista jäälautoista? Luulisi, että ainakin osa kilpailuajasta sijoittuisi kesäaikaan, kun luontokuvauksesta on kuitenkin kysymys. Toki huhtikuun Pyhäjärvestäkin kauniita kuvia saa otettua, mutta kovin jää luonnon kirjo yksipuoliseksi jos kilpailuaika kattaa vain yhden kuukauden. Mutta ehkä kilpailu halutaankin suunnata niille, jotka jo aiempina vuosina ovat kuvansa ottaneet.

Palkintoina kilpailussa on mm. Canon Powershot S1.