Journalistiliiton lehden Journalistin uusimmassa numerossa käsitellään julkisilla paikoilla kuvaamisen vaikeutta, tai pikemminkin sitä, miten vaikeaksi se usein tehdään. Liikemaailmassa valokuvaus nähdään uhkaavana, mikä on johtanut kuvaamiskieltoihin, joilla ei itseasiassa ole minkäänlaisia perusteita.

Journalistin artikkelin kirjoittanut Pekka Vehviläinen kertoo:

“Isot tavaratalot ja suuret ostoskeskukset näyttävät kieltävän kuvaamisen kategorisesti kaikissa tiloissaan. Asiallisten perustelujen saaminen on hankalaa, sillä yleensä näissä tilanteissa kieltoja valvovat erilaiset vartiopartiot ja järjestyksenpitäjät. Näiden perustelut toimilleen muistuttavat kummasti sitä mikä kuultiin jo Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä: Minähän olen vain noudattanut käskyjä…”

Osansa huomiosta saa myös kuvauskieltojensakin vuoksi julkisuuteen päässyt Lidl-kauppaketju. Kuvia ei Lidlistä ole tiedotusvälineissä näkynyt, vaikkei laillisia perusteita kiellolle olekaan. Moni itsepintaisempi kuvaaja on saanut kuulla uhkailuja poliisista. Kuvaajan pyynnöistä huolimatta poliisia ei kuitenkaan paikalle ole saatu kutsuttua. Olisikohan syynä se, ettei perusteluja kuvauskiellolle julkisissa tiloissa ole.

Hyvien tapojen mukaista on ollut ja on edelleenkin pyytää kuvauslupa etukäteen. Tällainen “lempeä” asennoituminen on toisaalta voinut luoda kulttuuria, jossa julkisten tilojen ja kauppakeskusten omistajat luulevat, että heillä on oikeus kieltää valokuvaus tiloissaan.

Artikkelissa haastateltu Helsingin Sanomien kuvatoimiston esimies Jarmo Toivanen kertoo:

“Itse asiassa me itsekin olemme liian kilttejä, kun aikaisempaan perustuen on kohteliaisuussyistä jäänyt päälle tämä että soitetaan ja kysytään lupaa kuvaamiseen, vaikka julkiseen paikkaan mennessä nyt ei tarvitsisi kysyä mitään.”

Mikä on sitten johtanut siihen, että käsitys laista on julkisen kuvauksen kohdalla hämärtynyt? Itsepintaisen kuvaajan olisikin syytä kantaa lakikirjaa mukanaan sekä asianajajan puhelinnumeroa lompakossaan. Vehviläisen mukaan liian usein mm. vartijat, järjestyksenvalvojat tai armeijan edustajat kieltävät kuvauksen täysin mielivaltaisin perustein.

Jpg-pakkauksen laatu puhuttaa digikuvauksen yhteydessä. Laatutietoisimmat ja perfektionistisimmat tahot hyökkäävät voimalla häviöllistä pakkausmenetelmää vastaan ja kehottavat kuvien käsittelyssä käyttämään esim. pakkaamatonta tif-formaattia. Kuvaan itse suurimman osan ajasta jpg:nä. Raw:ta en vielä ole kunnolla tottunut jokapäiväisessä kuvaamisessa käyttämään. Kuitenkin ensimmäisten muokkausten jälkeen tallennan kuvan tif:ksi, jotteivat peräkkäiset jpg-tallennukset söisi kuvan laatua.

Henrik Herranen on sivuillaan tutkinut kokeellisesti perättäisten jpg-pakkausten vaikutusta kuvan laatuun. Päätelmissään hän toteaa: “Vaikka JPEG-kuvan uudelleenkompressointi heikentää kuvan laatua, on heikennöksen määrää joissain yhteyksissä ehkä liioiteltu”.

Näinhän se minunkin mielestäni on. Jpg:n periaatteellinen vastustaminen on suurimmilta osin liioiteltua. Tulisi myös muistaa, että käyttötarkoitus sanelee hyvin pitkälti myös käytetyt menetelmät. Pelkkiä turistikuvia ottavaa on turha käännyttää raw-kuvaamiseen ja konvertoinnin jälkeiseen tif-tallennukseen. Ja jpg:n selkeänä etuna kuitenkin on pienempi tiedostokoko.

Tulevaisuudessa jää nähtäväksi, kasvavatko verkkoyhteyksien nopeudet ja tietoteknisten laitteiden tallennuskapasiteetti nopeammin kuin digikameroitten tuottamien kuvien resoluutio ja tiedostokoko. Mikäli tiedoston koko ei asettaisi rajoituksia kuvien säilytykselle ja käytölle, ei myöskään häviöllisten pakkausmenetelmien käytöllä olisi perusteita.

Sfnet.harrastus.valokuvaus -uutisryhmän kautta löysin vasta-avatun Vastavalo-sivuston. Sivut ovat avoinna kaikille, ja käyttäjät voivat lisätä omia digikuviaan kuvagallerioihin. Mielenkiintoisen sivustosta tekee se, että niiden kautta voi myös ostaa esillä olevien kuvien käyttöoikeuksia.

Kyseessä on periaatteessa kuvatoimisto, jonka arkistoa kokoavat lukuisat amatöörikuvaajat (miksei ammattilaisetkin). Julkaisuihin tai muihin käyttötarkoituksiin kuvia etsivä taho voi selailla aiheiden mukaan jaoteltuja gallerioita, ja hankkia tarvitsemansa kuvat sivujen kautta. Sivuston sopimusehtojen mukaan pääsääntöisesti 60% kauppahinnasta päätyy kuvaajalle.

Tällainen palvelu herättää varmasti närää kuvatoimistoissa, joiden asema kuvien tuottajina on käsittääkseni heikentynyt, kun digitekniikan kehittyessä yhä useampi voi yhä helpommin tuottaa teknisesti korkealaatuisia kuvia. Kuinka suosituksi Vastavalo kehittyy, jää nähtäväksi.

Turistikohteissa liikkuessa törmää jatkuvasti ihmisiin, jotka ottavat valokuvia toisistaan, maisemista ja rakennuksista. Olen mielenkiinnolla seuraillut, miten ihmiset toimivat tällaisissa kuvaustilanteissa.

Välillä ihmisiin iskee julkisilla paikoilla joukkopsykoosi: jostain paikasta on aivan pakko ottaa kuvia, kun muutkin ottavat. Kamerat kaivetaan esiin heti, kun huomataan, että muutkin kuvaavat jotain siltaa, raatihuonetta tai suihkulähdettä.

Suurimmalla osalla lomakuvaajista ei myöskään ole minkäänlaista käsitystä pokkarikameran salaman kantavuudesta. Illan hämärtyessä näkee salamavalon välähdyksiä tilanteissa, joissa salamasta ei ole kerta kaikkiaan mitään hyötyä (kaukana oleva kohde). Päinvastoin kuvasta tulee musta, kun kameran automatiikka luulee, että salaman teho riittäisi valaisemaan kohteen, vaikka se ei todellisuudessa riitä.

Kenties hauskin tapaus sattui Prahassa, jossa Kaarlen sillalla kävellessä törmäsin japanilaisperheeseen, jonka isä kantoi mukana täysimittaista jalustaa. Aina vähän väliä isä asetti jalustan tielle ja kiinnitti pienenpienen digikameransa jalustaan ja otti koko perheestä kuvan itselaukaisimella. Onhan huomattavasti vaivattomampaa raahata keskellä kirkasta päivää jalustaa ympäri ruuhkaista vanhaakaupunkia kuin pyytää jotain toista turistia näppäämään kuvan.

Dpreview:n keskusteluissa pohditaan (jälleen kerran) digikuvien tekijänoikeuksia ja kuvien koskemattomuutta. Henkilö A lähetti foorumille viestin, jossa esitteli joukon kuviaan ja pyysi kommentteja sekä mielipiteitä kuvista. Tähän henkilö B vastasi, että hänen mielestään eräs kuva on liian tummasävyinen ja olisi parempi hieman vaalennettuna. B myös liitti vastaukseensa A:n alkuperäisen kuvan, mutta esittämältään osin muokattuna. Tästä ei A tykännyt.

Nyt foorumilla on keskusteltu tulenkatkuisestikin siitä, missä määrin tekijänoikeuksia tulee kunnioittaa nettikeskustelussa. Osa porukasta pitää kuvaan koskemista loukkauksena tekijää kohtaan. Toisten mielestä muokattu kuva on kommentti siinä missä sanalliset vastauksetkin. Itse kallistun tälle kannalle; etenkin, kun kukaan ei missään vaiheessa kyseenalaistanut kuvan tekijää eikä (vieläpä hyvin vähäisesti) muokattua kuvaakaan käytetty muussa kuin kommentoinnissa.

Viestiketju tarjoaa kyllä hyvän (joskin vielä maltillisen) esimerkin nettifoorumien riitauttavasta ja aggressiivisesta puolesta.

Loppuun vielä muistutus: Miksi omaa kuvaa ei koskaan tulisi laittaa nettiin
(linkin tarjosi Linko).

Vanhoissa valokuvissa on maagista voimaa. Ne herättävät iloa, riemua, naurua, mutta myös surua ja hämmennystä. Vanhat albumit ja kuvakokoelmat ovat tallenteita ajasta, jota ei ole. Tuota aikaa saattaa kaivata, ja vaikkei sitä kaipaisikaan, herättää se mielessä vahvoja tunne-elämyksiä.

Ryhdyin tänään kevätsiivoukseen ja ensimmäinen tehtäväni oli siivota pöytäni laatikot. Olen muutaman vuoden ajan säilyttänyt alalaatikossa valokuvia, joille en muutakaan paikkaa keksi.

Mitä tällaisille kuville tulisi tehdä? Roskiinkaan niitä ei raaskisi heittää, mutta albumiinkaan ne eivät mahdu. Valokuvauksellisesti vanhat kuvani eivät ole hienoja eivätkä erityisen onnistuneita muutenkaan, mutta ne ovat kuitenkin tallennettuja hetkiä elämästäni. Heittäisinkö menemään historiaani, muistojani?

Monet kuvani ovat peräisin ajalta, jolloin elämäni oli hyvin toisenlaista kuin nyt. Ne herättävät vuosienkin jälkeen aitoja tunnereaktiota ja vierauden tunnetta, kun tajuan, että tuo aika on ikuisesti mennyt. Ei niin, että sitä kaipaisin. Sitä vain tajuaa elämän lopullisuuden ja ajan raa’an etenemisen.

Taidan tyytyä kokoamaan kuvat tiiviisti entistä pienempään laatikkoon. Sinetöin arkun kymmeniksi vuosiksi eteenpäin ja työnnän entistä syvemmälle pöydän alalaatikoihin. Ehkä kaivan laatikon esiin parin vuoden päästä ja muistelen kaikkea uudelleen; ehkä silloin tiedän jo paremmin, mitä kuville pitäisi tehdä.

Kevään ja kesän koittaessa tulee kamera käännettyä helposti kohti elämää pienempiä asioita, pienenpieniä pörriäisiä ja muita ötiäisiä. Makrokuvaus paljastaa maailman, jota silmä ei näe.

Tilaamani Sigma 70-300mm APO Macro Super II -objektiivin pitäisi sopia kohtalaisesti myös makrokuvaukseen. Parin kesän yrittämisten jälkeen alan vihdoinkin tajuta, ettei sillä ole väliä, pystyykö kameralla kuvaamaan kahden sentin päästä, jos kuvattavat kohteet karkaavat tähtäimestä jo hyvissä ajoin ennen tätä. Pitkän polttovälin makrokykyinen objektiivi sitä vastoin mahdollistaa kuvauksen hiukan kauempaa ja kohdetta suututtamatta.

Henkeäsalpaavan kauniit perhoskuvat ovat vielä ottamatta. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan.