TYKS:n synnytysosaston taululle lisättiin vuosi sitten 23.4.2007 hieman ennen keskiyötä maanantai-illan viimeinen sukka pienen poikalapsen syntymisen merkiksi. Vuoden aikana meidän kotiimme on ilmestynyt pienenpieni sukka jos toinenkin - ja sitäkin runsaammin uuden elämän ihmettelyä.

Enempää ajan hetkellisyyteen kajoamatta voi todeta, että joskus 12 kuukautta on aika kahden silmänräpäyksen tai blogimerkinnän välissä. Pienen ihmisen elämässä se aika on ikuisuus, jona uinuvasta viirusilmästä kasvaa kujeileva ja kävelemään opetteleva pikkupoika - itsenäinen ihmisen alku.

Vanhemmille uusi elämänrytmi on tuntunut jopa yllättävän luonnolliselta kaikkine vaikeuksineen, ja eron aiempaan elämään huomaa lähinnä siitä, että nykyään tulee ihmeteltyä, miten aiemmin ajan saikaan kulumaan, kun saattoi tehdä lähes mitä vain lähes milloin tahansa. Tänä päivänä oma aika on teoreettinen käsite ja omat toimet ovat kiinni paljon enemmästäkin kuin siitä, mitä viitsii ja jaksaa tehdä.

Isyys on tuonut mukanaan aivan uudenlaisia tunteita: ylpeyttä, rakkautta, välittämistä, innostumista mutta myös huolehtimista ja pelkoa. Rooli on vanhentanut vuosilla ja lisännyt vastuuta, mutta toisaalta pikkumiehen mukana on päässyt uudelleen lasten maagiseen maailmaan leikkeineen ja välittömine tunteidenpurkauksineen.

Sen tässä on viimeisien kuukausien aikana oppinut, että ilo on vain mielentila, ja yksinkertaisimmatkin asiat voivat tuoda hymyn huulille.

Uusia aikuistumisen merkkejä ilmaantui kesän lämpöä juhlistavan rivitaloasujan talouteen. Entinen parvekekäyttöä varten hankittu sähkögrilli sai kyytiä, kun markettireissun päätteeksi terassin auringonpaisteessa pääsi kokoamaan oikeaa pallogrilliä.

Hämmästyttävästi ensimmäinen käyttö meni täysin suunnitellusti, eikä hiilien sytyttämisessä ollut minkäänlaista ongelmaa eivätkä savu ja häkä puhkuneet hiilistä pelätyllä tavalla. Porsas- ja kalkkunavartaat ruskistuivat ja mustekalarinkulat paahtuivat. Samaan aikaan grillaajaa grillattiin kuumilla auringonsäteillä.

Asunnon vierestä löytyi myös mölkkypeleihin sopiva nurmikenttä, joten kyllä tästä hyvä kesä tulee.

Mistä tietää lähestyvänsä 30 ikävuotta? No siitä, että kevään ensimmäisenä lähes hellepäivänä puistossa hillumisten ja erinäisten urhoilujen sijaan alkaa rapsutella terassin betonilaattojen välejä auki ja kitkeä voikukkia ja sammalia. Sen jälkeen lähes aikuisemme pyöräilee läheiselle soramontulle hakemaan betonilaattojen väliin ripoteltavaa sorahiekkaa.

Samaan pesäntekoviettiin sisältynee käväisy paikallisessa rautakaupassa tullen ulos saha mukanaan (joka muuten on kumisaappaiden, lumikolan ja lapion lisäksi yksi Oikean Kodin merkkejä). Pienellä nikkaroinnilla syntyy varastoon talvivaatteille säilytystanko.

Nuoruuden uhmasta ja pelkäämättömyydestä jo puoliksi ulos kasvanut lähes aikuisemme alkaa myös ajatella turvallisuuttaan. Vakuutukset ovat jo jonkin aikaa olleet kunnossa, mutta nyt elämäntapaa turvaamaan ilmestyy talouteen myös pyöräilykypärä. Kallonen lienee tästä lähtien ainakin hiukan paremmassa turvassa.

Mitä tällä halutaan kertoa? Eipä kai mitään. Kesä tulee ja aurinko paistaa - kuten yhä useammin on jo tullut ja paistanut. Viikonloppuna sähkögrillin vastukset saavat kyytiä. Markettilapinkullan tai tarjouskarhun sijaan tuoppiin kaatuu maailman paras olut, Aecht Schlenkerla Rauchbier

Muutama vuosi sitten seurasin ahkerasti HBO:n suosittua ja yleisilmeeltään synkän lohdutonta Kylmä rinki -sarjaa (Oz). Vankilaan sijoittuneessa sarjassa harjoitettiin kieroiluja, tappotoimenpiteitä ja lempeä sukupuolesta ja kumppanin halukkuudesta välittämättä.

Suomen pahamaineisin vankila Kakola muuttaa pois Turun Kakolanmäen majesteettisista linnarakennuksista vuonna 2007. Paljon on Kakola nähnytkin, ja välillä juonenkäänteet tuntuvat olevan kuin suoraan Ozista. Iltalehti: Vartijalla ja vangilla seksisuhde.

Toimittajan työ on kivaa. Tavallisten lounaiden ja pullakahvien lisäksi haastattelutuokioista on mukaani jäänyt mm. seuraavaa:

- kyniä
- lehtiösäilytyskansio
- kastelukannu
- pesuainetta
- ruisleipä
- kuohuviinipullo
- pussillinen makkaraa
- sateenvarjo
- kengänpohjalliset
- solmio
- irronneen taustapeilin liimaaminen tuulilasiin
- kukka
- kalenteri
- lippalakki

Lehtikuvaajat ovat ammattiryhmä, jonka toimeentulo on viime vuosina hiipunut. Liekö sitten syynä teknologian kehittyminen ja helppokäyttöiset digikamerat, mutta etenkin sanomalehdissä julkaistuista kuvista yhä pienemmän osan ottavat varsinaiset kuvaajat. Nimike kuvaava toimittaja on yleistynyt, ja toimittajalta vaaditaankin myös kuvauksellisia ansioita.

Sfnet.harrastus.valokuvaus.digi -uutisryhmässä keskustellaan (taas) ammattikuvaajien työstä. Toisella puolella ovat perinteiset ammattikuvaajat, joiden mielestä kuvat ovat journalistisessa ilmauksessa vähintään yhtä tärkeässä roolissa kuin teksti. Käsitysten taustalla on väite: vain ammattikuvaaja osaa ottaa kuvajournalistisesti laadukkaita lehtikuvia > yhä useammin kuvaajina käytetään toimittajia > lehtikuvien laatu kärsii.

Epälojaalit, ahneet toimittajat?

Vaikka hyväksyn väitteen, että tietyn ammattikunnan työn sisällyttäminen toisten tehtäviin heikentääkin jossain määrin tähän erikoisalaan kuuluneiden tehtävien laatua, en kuitenkaan voi täysin hyväksyä ammattikuvaajien valituksia kuvaavien toimittajien epälojaaliudesta tai opportunistisuudesta. Sen ymmärrän, että syytösten takana on huoli oman ammattikunnan toimeentulosta ja tulevaisuudesta. Päätökset tekevät kuitenkin aivan muut henkilöt kuin “kuvaajien leipää syövät ahneet toimittajat”.

Minä näen asian niin, että mediat etääntyvät toisistaan enenevässä määrin. Sanomalehtien merkitys on lähinnä dokumentaarinen ja tiedottava - ei niinkään taiteellisesti säväyttävä. Tarve erillisille lehtikuvaajille ei niinkään ole syntynyt halusta parantaa kuvien laatua, vaan siitä, ettei kuvaustekniikkaa ja -välineistöä aikaisemmin kovin moni hallinnut. Ammattilaisten käden jälki ja varma, laadukas työpanos tulivat ikään kuin paketissa mukana.

Tänä päivänä kameran käyttö ei kuitenkaan vaadi perustasolla valtavia ponnisteluja, joten on ymmärrettävää, että sanomatalot miettivät uudelleen palkatun henkilökunnan työn arvoa ja ainutlaatuisuutta. Jos ammattikuvaajan käyttö ei tuo julkaisulle varsinaista lisäarvoa, niin miksi erillistä kuvaajaa pitäisi siis käyttää? Ja vaikka hyväksytään lähtökohta, että ammattikuvaaja ottaa laadukkaamman kuvan, niin millä tavalla tämä ammattimainen näkemys pääsee esiin esim. lehtikuvassa, jossa kaksi poliitikkoa poseeraavat tai jossa esitellään rakennettavana olevaa ostoskeskusta? Satunnainen lukija ei pysty mitenkään erottamaan, minkä kuvan on ottanut ammattikuvaaja ja minkä kuvaava toimittaja.

Visuaalisuus arvostetumpaa kuin koskaan

Ammattikuvaajille on edelleen työtä tehtävänä. Aikakauslehdet erottuvat entistä enemmän sanomalehdistöstä, ja mm. kuvien niin tekninen kuin taiteellinenkin laatu on yksi tärkeä tekijä. Samoin erilaiset mainoskuvat ovat lisääntyneet ja taiteelliset kuin myös dokumentaarisetkin kuvateokset. Se että kuvaajia käytetään sanomalehdissä yhä vähemmän on jossain mielessä valitettavaa, mutta kehitys on kuitenkin väistämätön.

Mitä kuvaviestinnän laadun romahtamiseen tulee, niin tätäkin väitettä ihmettelen. Omasta mielestäni elämme aikaa, jolloin visuaalisuus on viestinnässä arvostetumpaa kuin koskaan. Tämä koskee yhtä lailla tuotettua grafiikkaa, väripainon yleistymistä ja taiton monipuolisuutta kuin myös digitaalisen valokuvauksen myötä kuvien korkeaa laatua.

Netti on pullollaan addresseja ja vetoomuksia, joita en pidä kovin painavina yhteiskunnallisina vaikuttimina. Nimikirjoitus, johon uhrataan aikaa kaksi sekuntia, on etäinen ja liian helppo vaikuttamisen keino. Kun useimmissa vetoomuksissa ei edes rajoiteta allekirjoitusten määrää tai laatua eikä kontrolloida nimien oikeellisuutta, on tuloksena lähinnä joulupukkeja, akuankkoja, minna88:ja tai muuten vain nimiä, jotka ovat kaikki samalla fontilla samoin kirjaimin ladottua yksilöimätöntä nimimassaa.

Kuvan kerrotaan vastaavan tuhatta sanaa (miksei myös nimeä). Vielä kuvaa voimakkaampi on kuitenkin tuhat kuvaa, tai pikäisikö sanoa 1760 kuvaa. Juuri tuo määrä kuvallisia osanottoja on tällä hetkellä Sorry Everybody -sivuston galleriassa, jonka kautta amerikkalaiset tuovat ilmi mielipahaansa presidentinvaalien tulokseen.

Kuvat tuovat konkreettisesti esiin ihmiset päätösten takaa, antavat kasvot äänille, jotka tässä tapauksessa eivät aivan riittäneet haluttuun vaalitulokseen. Ihmisten kasvot ja suuren vaivannäön synnyttämät kuvat herättävät uteliaisuutta: millaisia ihmisiä he ovat, miksei heistä kerrota uutisissa mitään, mikä on se Amerikka, jota he edustavat?

1760 nimen vetoomus tai addressi olisi lähinnä vaivatta ja nopeasti ohitettava vitsi. Vaikuttavuuteen tarvitaan vaivannäköä, tunteisiin vetoamista, kysymysten herättämistä ja vielä kerran vaivannäköä. Ihmiset haluavat nähdä motiivit kannanottojen takaa, paneutumisen aiheeseen. Ihmiset haluavat nähdä ihmisen mielipiteitten takaa, nähdä laajemman kuvan.

Elleivät nyt kaikki ole jo sivuilla vierailleet, niin kipinkopin katselemaan pahoillaan olevia amerikkalaisia.