Viime kesänä seurasin Ylen Teksti-TV:n toimittajan Matti Rämön pyörämatkaa Saharaan ja takaisin. On aina ilo havaita, että on ihmisiä, jotka eivät pelkää toteuttaa jopa hullulta kuulostavia suunnitelmiaan. Täysin ohi silmieni oli puolestaan tähän päivään saakka mennyt Osmo Soininvaaran Helsingin Sanomien sivuilla julkaistu blogi pyörämatkasta Nizzaan. Matkamiesten kertomistapa on erilainen. Rämö esittää lyhyitä katkelmia tien päältä lukuisten kuvien sävyttämänä. Soininvaara on pohtivampi. Hänen kertomuksensa valottavat pyörämatkalaisen taivalta ja vieraiden maiden ihmeitä yleisemmin ja laajemmin. Ei ole ihme, että Soininvaara on kirjoittanut kokemustensa pohjalta myös kirjan: Fillarilla Nizzaan.

Polkupyörämatkailuun liittyy arkikokemuksesta katsoen jotain rajoja rikkovaa. Pyörä mielletään kulkuneuvoiksi työ- tai kauppamatkalle, mutta sillä taittuu pidempikin matka yllättävänkin nopeasti. Suhde matkantekoon ja reittiin ylipäänsä on hyvin läheinen, ja lihasvoimalla eteen päin menemisessä on myös askeettisen kokemuksen ulottuvuus: matkalla voi yhtä aikaa sulkeutua sisimpäänsä että avautua maailmalle.
Olen vaivihkaa rakentanut mielessäni haavetta omasta pidemmästä pyöräretkestäni Keski-Euroopassa tai Baltiassa. Aivan Rämön tai Soininvaaran renkaanjälkiä en tahtoisikaan seurata, mutta hieman pienemmän mittakaavan pyörämatka hamassa tulevaisuudessa voisi olla kokemus, jota ei hevillä unohtaisi. Sen verran tiedän jo omasta kokemuksestani, ettei pidempi pyörämatkakaan vaadi periaatteessa kuin aikaa, kärsivällisyyttä ja seikkailunhalua, jos peruskunto on edes kelvollisella tasolla. Aika tosin on tänä päivänä vajavainen resurssi, joten muutaman vuosittaisen lomaviikon käyttötarkoitukset on mietittävä tarkoin.

Omia seikkailuja odotellessa voi onneksi ammentaa toisten kokemuksista. Rämön ja Soininvaaran retket ovat jo takana, mutta näköjään joku hullu pyrkii kiertämään polkupyörällä koko maailmankin.

Tulipa tässä mieleen, että kesälle voisi asettaa jonkinlaista tavoitettakin liikkumisen suhteen. Pyöräily on minulle yksi mieluisimmista liikuntamuodoista, ja se on helposti mitattavissakin, joten sanottakoon nyt ääneen, että toukokuun alusta syyskuun loppuun yritän kerätä 2000 pyöräilykilometria. Arkipäivisin mittariin kertyy jo työmatkoista 9 kilometriä, mutta viikonlopuille ja lomapäiville jää kyllä ihan riittävästi kirittävää.

Toukokuun alun saldo on tähän asti 34 kilometriä, ja pyöräilypäiviä on jäljellä 148, joten tasaisella laskukaavalle päivää kohti pitäisi polkea 13,3 kilometriä. Helppo haaste tämä ei ole, mutta syyskuussa paljastuu, pääsenkö edes puoliväliin tai jaksanko ylipäänsä renkaan pyörähdyksiä mittailla.

Pohdin kesäkuun loppupuolella Münchenissä stadionilla screeniltä seuratun MM-kisaottelun jälkimainingeissa sitä, miten suomalaisessa fanikulttuurissa riehakkuutta ja ilonpitoa nähdään “lähinnä liian monen alkoholiannoksen jälkeen, jolloin vaikutelma ei välttämättä ole kovin positiivinen tai mukaansa tempaava”. Eilen Helsingin Olympiastadionilla Suomen ja Portugalin EM-karsintaottelu näytti, että suomalaisetkin katsojat voivat pitää ääntä ja juhlia joukkueensa puolesta. Toki lippumeri ei ollut yhtä valtaisa kuin Saksassa, ja kannatuslaulut olivat harvojen hupia. Kannatus hakee ehkä muotoaan, mutta kiinnostusta on ja paljon. Tämä nähtiin stadionilla yleisön eläessä pelitapahtumien keskellä ja kannustaessa Suomea.

Ottelu oli viihdyttävä ja värikäs, ja yllätyksekseni huomasin pelin jälkeen, ettei tasapeliinkään voinut olla täysin tyytyväinen, vaikka ennalta sitäkin hyvänä tuloksena olisi pitänyt. Otteluselostuksista viis, niitä voi lukea sanomalehtien urheiluosastoilta. Eräs minua suuresti huvittanut piirre oli stereotypioiden osoittautuminen todeksi katsojarakenteessa. Äänekkäimpiä katsojia ovat aina muutaman liian monen Olvin tai Lapin Kullan nauttineet kolmekymppiset miehet. Eilen katsomossa oli kuitenkin yksi odottamaton väestönryhmä: Cristiano Ronaldoa ja Portugalia kannattamaan tulleet 12-15-vuotiaat teinitytöt.

Siinä missä raavaat miehet naureskelivat Ronaldon kaatuilulle ja huusivat “Menikö tukka sekaisin Kristiina”, tytöt tyytyivät jupisemaan toisilleen ja paheksumaan äänekkäimmän yleisönosan käyttäytymistä (jossa toki nähtiin ylilyöntejä, kuten usein käy). Vaikka toki Suomen puolesta liputinkin, en voi kuitenkaan väittää, että minun näkökulmani peliin olisi yhtään sen parempi kuin takanani istuneiden tyttöjen. He ainakin avoimesti uskaltavat kannattaa suosikkiaan, mikä ei välttämättä tämän päivän akateemisten penkkiurheilijoiden kohdalla ole itsestäänselvyys. Kannatus vaatii aina paneutumista ja paneutuminen heittäytymistä ja intoa.

Ottelu päättyi 1-1, joten tulos oli ainakin puoliksi mieluinen kaikille.

Kevään ja lämpimien päivien myötä olen saanut kipinän kuntoiluharrastukseen. Levottomana sieluna en jaksa järjestelmällisesti harrastaa mitään yhtä tiettyä lajia, joten pyrin kompensoimaan tätä määrätietoisuuden puutetta lajivalikoiman kasvattamisella, jolloin mieli saa tarpeeksi erilaista virikettä. Lähinnä kysymykseen tulevat pallopeleille ja joukkuelajeille myönteisen sosiaalisen ympäristön puutteen johdosta lenkkeily, rullaluistelu, uinti ja pyöräily, joista viimeisin tuntuu kaikista mielekkäimmältä. Saahan pyörän päällä erinomaisen mahdollisuuden tutustua lähiseutuihin.

Tänään matka suuntautui Tammelaan, josta jatkoin Saaren kansallispuistoon, jonne täytyy myöhemmin ehdottomasti palata patikoimaan. Kartatta kulkien reitiltä erehdyksen vaara on aina olemassa, ja tällä kertaa kartanmuistelijan inhimillinen erehdys johti siihen, että matkani kasvoi noin 15 kilometrillä suunnitellusta ja pääsin tutustumaan mäkiseen ja mutkaiseen keskellä korpimetsää kulkevaan pikkutiehen. Virhe oli loppujen lopuksi onni onnettomuudessa, sillä uudelta reitiltä löytyi Ruostejärven ranta ja Hämeen luontokeskus. Myös Ruostejärvelle on palattava myöhemmin eväiden kanssa.

Nyt saa hyvällä omallatunnolla löhöillä hetken sohvalla kasvojen punotusta laskien ja pohkeiden polttelua tunnustellen. Mutta mukavaa pyöräily on. Kuntoilu on parhaimmillaan silloin, kun sitä ei ajattele kuntoiluna.

Polkupyörän matkamittari kertoo, että reitin pituus oli 54,34 kilometriä. Keskinopeudeksi muodostui 23,8 km/h, kun taas parhaimmillaan mittari nousi lukemiin 45,8 km/h.

Kaksi asiaa yleisurheilun MM-kisoihin ja Venäjään liittyen.

1. Miksi yleisradion venäjän tulkkia ei koskaan näytetä kuvissa? Mies haastattelee venäläisiä urheilijoita, ja hänen kätensä näkyy kuvassa mikrofonia pitämässä. Kun tulee tulkkauksen vuoro ja haastateltava lähtee, siirtyy kamera kuvaamaan rataa tai yleisöä.

2. Venäjän kansallislaulu on edelleen upein kaikista kansallislauluista.