Sfnet.harrastus.valokuvaus.digi -uutisryhmässä keskustellaan paikannusjärjestelmien soveltumisesta valokuvaukseen. Idea on varsin mainio. Kamerassa itsessään olisi GPS-paikannin, tai se voisi kommunikoida esim. bluetooth-yhteyden avulla erillisen paikantimen kanssa. Kuvaushetken koordinaatit kamera tallentaisi jokaisen otetun kuvan EXIF-dataan käytetyn kameramallin, suljinajan ym. tietojen sekaan. Kotona kuvia katsellessa voisi sitten näpsäyttää koordinaatteja ja tarkastella kartalta, missä päin maata ja maailmaa sitä on tullut liikuttua.

Ricoh myy jo GPS-paikannusta tukevaa RDC-i700 G -malliaan Japanin markkinoilla. Saa nähdä, milloin suuret valmistajat seuraavat perässä. Idea on niin loistava, että ihmettelenpä, jollei ominaisuus ole tulevaisuuden digikameroissa vakiona.

Kaiken maailman taskuunsopivien minimini digisuperhärpäkkeiden sekaan on ilmestynyt yhä enemmän retrohenkisiä digitaalikameroita, joiden pelkistetty tyyli kerää katseita. Kenties voimakkaimmin tähän tilaukseen kameroitaan on lähtenyt markkinoimaan Leica, joka Digilux-sarjassaan imitoi menneiden vuosikymmenien kameroitten ulkoasua.

Vielä Leicaakin pidemmälle retrohenkisyydessä menee kuitenkin Rollei, jonka Retro Minidigi näyttää ulkoisesti vuoden 1929 klassikko Rolleiflexilta. Ja kuten tyyliin kuuluu, kuvia sommitellaan kameran yläpuolelta katsoen.

Vielä kun jotsain saisi sellaisen vanhanajan mustan valokuvaajan hupun ja salamavalon, joka posahtaa ja päästää kunnon savut välähtäessään.

Jälleen kerran dpreview:n keskustelufoorumin teknillis-välineelliseen keskusteluun tympiintyneenä kaipaisin jotain foorumia, jossa keskusteltaisiin enemmän kuvista tai kuvaamisesta. Aukealla on esillä usein mielenkiintoisia kuvia, mutta sielläkin kuvista keskustelu on aika yksipuolista. Mutta enpä minäkään siitä sen monipuolisempaa ole yrittänyt tehdä.

Toisaalta kyllä välinekuvaamisestakin voi tehdä oman taiteenlajinsa. Tästä hyvänä esimerkkinä Lomografian harrastajat ja Holga-fanaatikot. Lomo-kuvaamisen 10 kultaista sääntöä sopivat myös kenen tahansa valokuvan harrastajan ohjenuoraksi. Erityisesti minua kiehtoo sääntö numero 5: Don’t think Once you start thinking about composition, the unexpected qualities start to go..

On lohdullista pitää yllä romanttista käsitystä taiteen ja visuaalisuuden irrationaalisuudesta ja vähätellä oppimisen ja tiedonhankinnan merkitystä. Ei kuvaamista tarvitse suunnitella tai miettiä, eihän?

Digikameroita myydään kennojen yhä kasvavilla tarkkuuksilla. Kuvan laatuun vaikuttavat erottelukyvyn lisäksi lukuisat muutkin seikat, mutta markkinamiehille riittää se, että kamerassa on tarpeeksi megapikseleitä. Mutta paljonko sitten on tarpeeksi: kolme, viisi, kahdeksan - vaiko kenties tuhat?

Max Lyons on koostanut Bryce Canyonin kansallispuistoa Utahissa kuvaavan valokuvan, jossa on todellakin yli miljardi pikseliä. Kuvaa varten Max otti kuuden megapikselin kamerallaan 196 erillistä valokuvaa, jotka hän myöhemmin liitti yhteen.

Yhden gigapikseli kuva on Maxin mukaan yksi tarkimmista koskaan otetuista valokuvista. Resoluutioltaan kuva on 40,784 x 26,800 pikseliä ja tilaa se vie tiffiksi tallennettuna hulppeat pari gigaa. Työssä tuli vastaan yllätyksellisiä ongelmia: Maxin käyttämä Photoshop-versio ei esimerkiksi tukenut yli 30 000 pikselin mittaisia kuvia.

Seuraaksi Max miettiikin, kuinka näin valtavan kokoisen kuvan saisi tulostettua. 300ppi:n laadullakin kuvan leveydeksi tulisi reilut kolme metriä.

Turun messu- ja kongressikeskuksessa järjestettävillä Fillari, photo ja golf -messuilla ei tänään nähty Jasmin Mäntylää. Juontajana toiminut Saija Palin kertoi Jasminin olevan “sairaana”, ja iltapäivälehdet paljastivat, että sairaanahan se Jasmin olikin.

Jasminin poissaolo ei kuitenkaan messuja ainakaan huonontanut. Ensikertalaiselle messuvieraalle pienehköllä alueella oli ihan kivasti nähtävää. Golf-osastolle en mennyt, eivätkä fillaritkaan juuri kiinnostaneet. Valokuvapuolella oli odotetusti suurimmilla merkeillä edestuksensa, ja pääsin tunnustelemaan mm. Canonin uusia Powershot Pro1 ja 1D Mark II -kameroita.

Vauhdikkaampaa viihdykettä messuilla tarjosivat polkupyörätrialistit, jotka temppuilivat taidokkaasti esiintymislavalla ja messualueella. Kiinnostavaa antia tarjosi myös vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonin esitys. Veikka kertoi reissuistaan vuorilla ja kuvasi vuorikiipeilijän pitkäjänteisen raskasta matkaa osuvasti sellaisena, jota pleikkaria pelaileva extreme-sukupolvi ei tule koskaan näkemään.

Veikka oli messuilla Canonin vieraana. Olikin huvittavaa nähdä, kuinka messuvieraat tulivat utelemaan Canonin pisteessä Veikalta tietoa kameroista kuin keneltä tahansa myyjältä. Kiipeilijä kertoi myös käyttävänsä matkoillaan Canonin digikameroita. Seuraavalle reissulleen hän aikoo ottaa matkaan EOS 300D:n. Enpäs tiedä, paljonko Canon on Veikalle sponsorivaroja tuollaisesta mainostamisesta tarjonnut, mutta voisi kuvitella, että 300D ei välttämättä olisi ensimmäinen valinta käytettäväksi 8 kilometrin korkeudessa kymmenien ellei satojen kilometrien päässä sivistyksestä ja sähköstä.

Erityisen mielenkiintoista oli päästä sovittelemaan omaan 300D:ni kunnon objektiiveja. Tuli melkoisen pätevä olo, kun kokeilin kameraan Canonin reilun 6000 euron arvoista EF 400mm f/4 DO IS USM -linssiä. Sovitaanko, että voitan tänään lotossa pari miljoonaa, niin voisin tuollaisen hankkimista harkita edes sekunnin verran.

Kaiken kaikkiaan messuista jäi ihan kiva maku suuhun. Ja sainpa käteeni kutsun paikallisen kameraseuran kuvausiltamaan. Tähän asti olen vannonut ehdottoman itsenäisen kuvausharrastuksen nimeen, mutta ehkä voisi olla hyväkin ajatus vaihtaa kokemuksia muitten harrastajien kanssa.

—————–

Kameroiden väri ja pintamateriaali ovat perinteisesti kertoneet, millaiselle käyttäjäkunnalle laite on suunnattu. Ammattikuvaajat ja vakavamieliset harrastajat nauravat hopeanharmaille, rimpulamaisen muovisille harrastajakameroille ja kanniskelevat itse vähintään kolme kiloa painavia, valuraudasta valmistettuja täysmustia hirmuja.

“Mustassa on katu-uskottavuutta”, on yleinen kommentti. Musta kertoo laadusta ja kuvaamisen vakavuudesta. Jos rahat eivät riitä kamerapoliisien märkiin päiväuniin, voi saman vaikutelman kehitellä kotikonstein.

Eräs korealainen(?) harrastelijakuvaaja on maalannut Canon EOS 300D:nsä mustaksi. Toinen innokas 300D:n käyttäjä puolestaan on käsitellyt huokeaa EF-S -linssiään. Vannoutuneimmat kamerapuristit luultavasti kauhistuvat nähdessään Canonin luksusluokan L-sarjan linsseistä tutun punaisen rinkulan keskinkertaisen halpalinssin nokassa.

Mutta mitä sitä ei tekisi kauneuden eteen? Vaikka minusta hopeanharmaa ei millään tavalla häviäkään mustalle. (johtuisikohan tämä siitä, että kirjoittaja omistaa harmaan kameran? toim. huom.)

Glamourlehtien muotokuvissa mallien iho näyttää utuisen pehmeältä ja rypyttömältä. Syynä ovat pehmeäpiirtolinssit sekä kuvankäsittely. Vanha valokuvaajien niksi saman vaikutelman luomiseksi kotikutoisessa muotokuvauksessa on käyttää sukkahousuja.

Kuvaus tapahtuu niin, että sukkahousut pingotetaan kireälle linssin päälle. Tämän jälkeen kuvataan tavalliseen tapaan. Sukkahousut tekevät kuvasta tasapaksun ja harmaan, joten sävyjä on syytä muokata hieman kuvankäsittelyohjelmassa.

Pehmeä piirto johtuu sukkahousujen verkkomaisesta kuviosta. Kauemmas kohteeseen tarkentava kamera ei varsinaisesti havaitse sukkahousuja, mutta ne aiheuttavat kuvan pehmentymisen. Tuloksena onkin muotokuva, jossa iho ja rypyt siloittuvat. Tämä johtuu pitkälti myös objektiivin polttovälistä, joten pienemmillä polttoväleillä ja digipokkareilla sukkahousukuvaus ei onnistu. Korjatkaa, mikäli olen väärässä.

Testasin niksiä ottamalla kuvia avopuolisostani Kristiinasta. Alla muotokuva ilman sukkahousuja ja sukkahousujen kanssa. Molemmissa on käytetty Sigma EF-500DG Super -salamavaloa.

Saman efektin olisi voinut saada aikaan myös kuvankäsittelyohjelmaa hyödyntämällä, mutta kovat jätkät käyttää sukkahousuja.

Canon EOS 300D
Canon EF-S 18-55 @55mm
1/60s
F5.6
ISO 100

Canon EOS 300D
Canon EF-S 18-55 @49mm
1/60s
F5.6
ISO 100