GPS-paikannus ja paikkatietojen hyödyntäminen on mobiilialan seuraava iso juttu. Sen voi sanoa jo nykyisistä sovelluksista, jollaisista vuosikymmen tai pari aiemmin puhuttiin lähinnä science fictionin yhteydessä. Autoihin nopeasti levinnyt navigaattoribuumi saavuttaa seuraavaksi jalankulkijat, ja ratin takaa poistuttua paikkatietojen todelliset mahdollisuudet vasta aukeavat.

Annoin pirulle jo vähintäänkin keskisormen, kun päivitin vanhentuneen 3G-kytkykauppasopimukseni: myös seuraavat kaksi vuotta olen määräaikaiseen sopimukseen kahlittu. Vankeus on tosin tällä kertaa yllättävän onnellista, koska mukaan tarttui uusi puhelin, Nokian E51, jolla onnistuu moni uusi ja jännä asia. Sisäänrakennettua GPS-paikanninta ei laitteessa ole, mutta paikannustarpeisiin hankin erillisen Bluetooth-yhteyttä käyttävän Insmat InsSirf -palikan. Kaikki muu tarvittava E51:ssä onkin itsessään - erityisesti nopeat data-yhteydet.

Lenkit kartalle

Ensimmäinen  houkutus kännykän ja GPS-paikannuksen liitoksessa oli Nokian Symbian s60 -käyttöjärjestelmille suunnattu Sports Tracker -sovellus, jonka avulla juoksu-, kävely- tai pyörälenkit voi siirtää kartalle nopeus- ja aikatietoineen myöhempää ihmettelyä varten. Ohjelmalla lenkin aikana puhelimen omalla kameralla otetut kuvat voi myös siirtää yhden painikkeen painalluksella Nokian WWW-palveluun. E51:n kamera ei ole kännykkäkameroidenkaan vertailussa kovinkaan loistelias mutta dokumentointitarkoituksiin aivan riittävä.

Reittitiedot eivät tarjoa juurikaan mitään oleellista tai välttämätöntä tietoa mutta sitäkin enemmän kaikkea “kivaa”. Myöhemmin on hauska tutkailla kartalta, missä sitä onkaan tullut liikuttua, mikä tällaiselle kartoista pitävälle ja lähiympäristön saloista uteliaalle on selvää lisäarvoa. Vaikka ilman tällaista säätämistä pärjäisi hyvinkin, suhtaudun itse positiivisesti kaikkeen sellaiseen, joka voi tehdä juoksulenkille tai pyöräilemään lähdöstä himpun verran houkuttelevamman valinnan.

Aarteenetsintää

Toinen kokeilemani innovatiivinen paikannussovellus on Geocache Navigator, jonka avulla ympäristön geokätköjen sijainti- ja kuvaustietoja voi tarkastella ja joka sisältää myös kattavat paikannustyökalut, kuten kompassin ja kartta- ja tutkanäkymät. Satunnaisen kätköjen etsimisen kynnys on paljon matalampi, kun aivan erillisen maastogepsin hankinta ei ole välttämätöntä. Lisäksi suunnittelematon ympäristön kätköjen tarkastelu missä tahansa ilman paperitulosteita ja koordinaattien näpyttelyä on käyttömukavuutta parhaimmillaan. Jää nähtäväksi, minkälainen teknoajan Indiana Jones minusta tulee, mutta tänään loggasin kuitenkin ensimmäisen kätköni, Halisten Uhrikiven.

Sekä Sports Trackerin että Geocache Navigatorin parasta antia ovat yhteydet suoraan puhelimesta käsin. Reittitiedot tai geokätkön löytyminen voi päivittää web-palveluihin helposti, ja homman voi hoitaa koti-WLAN-yhteydestä käsin, jos 3G- tai GPRS-siirtohinnat pelottavat. Omassa laitteistossani kynnystä paikannuspalvelujen käyttöön kasvattaa se, ettei puhelimessa ole omaa GPS-yksikköä, mutta toisaalta ulkoisen laitteen tarkkuuden ja toimivuuden pitäisi olla parempi eikä GPS-palikan käyttö kuluta myöskään puhelimen akkua.

Matkapuhelimen GPS-palvelut ovat suunnattu erityisesti vapaa-ajan harrastekäyttöön,  ja siellä aina mukana kulkevan laitteen suurin potentiaali onkin. Lisäksi on hienoa, että tekniset palvelut edistävät ulkoilua ja liikuntaa, koska liian usein tekniikka rajoittaa ihmisiä sisätiloihin.

Toukokuun lopussa tein lyhyen katsauksen uuden Sony Ericsson k600i-puhelimeni kuvaustoimintoihin. Viime aikoina olen kuvien sijaan käyttänyt multimediapuhelimen ääniominaisuuksia, erityisesti fm-radiota.

Silloin tällöin pitempiä pyörälenkkejä polkevana tykkään luonnon keskellä kulkiessa kuunnella musiikkia. Toistaiseksi olen hyödyntänyt USB-muistitikkuani, joka toimii myös mp3-soittimena. Muistitila on kuitenkin rajattu, ja muutenkin samojen kappaleiden kuunteleminen uudelleen ja uudelleen ei aina jaksa innostaa. Uuden matkapuhelimen myötä olen ihastunut aina mukana kulkevaan radioon.

Sen lisäksi, että pyörällä polkiessa voi kuunnella YleX:ää, on puhelimen ja radion kytköksessä muitakin etuja.

- Kuulokkeet toimivat samalla handsfree-settinä, ja soiton tullessa radion kuuntelusta voi siirtyä kätevästi suoraan jutteluun ilman, että luuria tarvitsee nostaa korvalle.
- Laite on aina mukana, koska puhelin on nykyään vakiovaruste minne tahansa onkin menossa.
- Puolineuroottisena elkeenä minulla on tähän asti ollut paha tapa tarkistaa puhelimen mukanaolo aina silloin tällöin, mikäli sellainen reissuun on otettu ja se ei taskun pohjalla tuntuvasti paina. Radion myötä puolineurootikolla on jatkuvasti tietoisuus siitä, että kyllä se laite mukana on, kun ääntä riittää, mikä johtaa aiempaa huolettomampaan menoon.

Haittapuolena voidaan pitää sitä, ettei laitteen antenni ole kaikista parhaimpia ja että kanavaluettelosta YleX on kuunneltava, mutta ainoa täydellisen taajuuden kanava on pyörän yleisimmillä kulkureiteillä Iskelmäradio. Toisaalta kyllähän se jokapäiväinen Baddingin Paratiisi sopii kesäisen lämpimässä auringonpaisteessa mutkittelevia maalaisteitä pyöräilevälle paremmin kuin hyvin.

Tulevaisuuden innovaatioita visioiden haluaisin joskus laitteen, joka kytkeytyisi saumattomasti pyörän sarviin ja joka puhelimen ja radion lisäksi toimisi ajotietokoneena näyttäen nopeuden, poljetun matkan, sykkeen sekä myös reitin sateelliittipaikannusta hyödyntäen. Ehkäpä kymmenen vuoden päästä tuollainen laite on arkipäivää.

Ankaran mainonnan ja hypetyksen uhriksi joutuminen ei tällä kertaa ollut lainkaan kivuliasta ja inhottavaa, kun päätin uudistaa matkapuhelimeni G3-kytkykaupan myötä. Toki olen jo joutunut odottelemaan operaattorien välistä hidastelua numeronsiirrossa, mutta kärsivällisyyttä minulla on - etenkin, kun nyt sain jo puhelimen hypisteltäväksi.

Sony Ericssonin K600i tarjoaa jopa hämmästyttävän helposti iBookini kanssa kommunikoivan Bluetooth-yhteyden sekä radion, mediasoittimen ja 1,3 megapikselin kameran. Kuten kameramarkkinoilla yleensäkin, on resoluutio selkeästi kamerakännyköiden mainosvaltti. Ihmisiä vakuutetaan luulemaan, että kamera on hyvä, kun siinä on tarpeeksi tarkkuutta. K600i:n tapauksessa olisin mieluusti luopunut puolista pikseleistä, jos tarkennus olisi kunnossa eikä kuva täynnä pakkausartifakteja ja vääristymiä.

Suuria odotuksia kamerakännyköiden kuvanlaadulle minulla ei ollutkaan, ja toisaalta ei tällaista laitetta varsinaisiin kameroihin voikaan verrata. Kamerakännykkä on lelu, joka on aina mukana - sellaisena sille voi hyvin löytää erilaisia käyttötarkoituksia dokumentoinnista nopeisiin hetken taltiointeihin. Vuoden luontokuvaa tai aikakauslehden kansikuvaa laitteella tuskin otetaan, mutta tuopa se täysin uuden tason kuvaukseen ja sitä kautta elämän visualisointiin.

Maisemaa yläkerran ikkunasta. Yksi ensimmäisistä K600i:n testikuvista

Viikkojen päivittämättömyyden katkaisee nyt armoton jälkiviisaus ja typeryyden tunne, kun vasta kuvia koneelle ladatessa huomaa, että herkkyytenä on ollut ISO 1600. Kun kerta kuvatkin on otettu ulkona, ja ISO 200 olisi aivan hyvin riittänyt, saa ylisuuren herkkyyden aiheuttama kohinaisuus myös mielen puhisemaan kiukusta.

Vaikka kohinanpoisto auttaakin jonkun verran, ei kuvista millään saa yhtä hyviä kuin jos olisin käyttänyt oikeaa herkkyyttä. Seuraavaksi aion kyllä väsätä kameraan tarran, jossa lukee:

No niin. Nyt se on valmis: salamavalon sirotin. Itse sirottiminen tai heijastiminen tein jo viime talvena, mutta vasta nyt sain aikaiseksi leikata muutaman reiän, jotta sirotin päästäisi myös valoa katon kautta kimpoilemaan.

Materiaalina rakennelmassa on ämpäristä leikelty muovi, joka on retkipatjan ohella kotiaskartelijan monikäyttöisimpiä materiaaleja. Ämpärimuovista on sirottimen lisäksi todistettavasti tehty mm. sählymaski.

Kuvia
- Kaavapiirros - Rakenteluvaiheessa ei täydellistä kaaviota minulle jäänyt. Tämä on skannaus valmiista heijastimesta. Oikea ja vasen reuna voivat olla käyristymisestä johtuen hieman liian lyhyet. Kaavio on luonnollisessa koossaan tulostettavissa resoluutiolla 72.
- Kuva sivusta päin
- Lähikuva heijastimen kiinnittymisestä salamavaloon. Liimattavia tarroja en ole jaksanut hankkia, kuminauhat ajavat low-tech -laitteessa asian hyvin.

	Suoralla salamalla otettu kuva. Tausta jää tummaksi. Suora salama heijastaa raa’an valon, mikä näkyy voimakkaassa varjostuksessa karttapallon takana.
	Salama heijastettu katon kautta. Kuva edelleen hivenen tumma. Kohde (karttapallo) ei nouse oikein esiin taustasta. Varjot suoraa salamaa pehmeämmät.
	Heijastimen kanssa otettu kuva. Osa valosta pääsee läpi ja heijastuu katon kautta pehmentäen varjostusta. Osa valosta kuitenkin heijastuu suoraan kohteeseen, jolloin se nousee esiin kuvasta sopivasti ja oikean sävyisenä.

Esimerkkikuvissa on käytetty Sigma EF-500 DG Super -salamavaloa. Kamerana on tuttuun tyyliin Canon EOS 300D

Lisäys: Kommenttiosaston toivomuksesta muutama lisäkuva askartelun tuotoksesta.

2. Lisäys: Lisätty kuvia salamaheijastimen vaikutuksen havainnollistamiseksi

Digipokkarien käydessä yhä pienemmiksi ja vaivattomimmiksi on miellyttävä huomata, että joku jaksaa nähdä hiukan vaivaakin valokuvausvälineittensä kantamiseksi. Eipähän tarvitse mennä enää illalla kuntosalille lihaksia treenaamaan.

Olen jonkin aikaa katsellut kuvia öisistä maisemista ja tähtitaivaista. Mieli tekisi kokeilla minuuttien mittaisia suljinaikoja, mutta 300D:n bulb-moodissa suljinta täytyisi pitää pohjassa koko valotuksen ajan. Lankalaukaisin tulisi siis hankkia ja mielellään sellainen, jossa sulkimen saisi lukitettua.

Canonin oman laukaisimen saisi kai ~30 euron hintaan, mutta kun kotitekoisiakin ratkaisuja on olemassa, niin säästö se on pienikin säästö, ja kaiken lisäksi itse tekemisen riemu on suunnaton. Netissä on lukuisia ohjeita (1, 2, 3, 4) lankalaukaisimen rakentamiseksi, mutta sähkötöitä taitamattomalle operaatio saattaisi olla kuitenkin liian haastava. Vai pitäisiköhän hankkia kolvi ja opetella, mitä elektroniikka pitää sisällään?