Tänään astuin Turun yliopiston luonnontieteiden talo I:n luentosali IX:stä ulos hieman hämmentyneissä tunnelmissa. Takana oli todennäköisesti (ja toivottavasti) yliopistourani viimeinen tentti. Suomen kielen oppiaineen syventävien opintojen lopputentissä vastailin kiperiin kysymyksiin yritysnimistöä, deskriptiivisiä sanoja ja käännössuomen erikoisuuksia koskien. Gradu toki on vielä kirjoittamatta, mutta tentit ovat nyt takana.

Tenttitunnelmaa aistiessani pohdin myös sitä, miten tiettyjä minulle tuntemattomia ihmisiä näkee ainoastaan näinä lopputenttipäivinä, jotka sittemmin minulta lupaa kysymättä on tiedekuntatenttipäiviksi muutettu. Kasvot ovat tuttuja, toisten kohdalla nimenhuudon seurauksena nimetkin. Nämä ihmiset eivät liity elämääni mitenkään, mutta silti yhdistän heidät joihinkin tiettyihin hetkiin ja paikkoihin. Näenkö heitä enää koskaan?

Hermostunut odotus, jännittynyt hiljaisuus ja jostain päin aulaa kuuluva yhdessä tenttisaliin pääsyä odottelevan kaveriporukan rennohko juttelu. Odotus auditorion penkeillä ja viaton katselu seinille, kun valvoja pyytää tiivistämään jokaiseen penkkiin, jotta kaikki mahtuisivat. Minä haluan levittää paperini rauhassa ympärilleni (enhän minä isokokoisena ihmisenä sentään halua viereeni ketään häiritsemään, menköön tuonne penkkien päätyihin).

Viimein helpottava ja tunnelman laukaiseva lausahdus: kuoret saa avata. Reilun tunnin kirjoittamisen ja käden puistelun ja rentouttamisen jälkeen voi selän suoristaa ja katseen kääntää eteenpäin. Viimeinen silmäys konsepteihin. Tarkistaminen on turhaa, kaikki on jo sanottu ja kirjoitettu. Helpottava sisäänhengitys ja katsaus ympärille, missä muut keskittyneinä tuijottavat papereitaan. Kynä ja kumi penaaliin, konseptit kuoreen ja kohtelias pyyntö väistää, jotta pääsen tarvikkeineni astelemaan sivukäytävää alaspäin kohti tentaattoria. Hiljainen tervehdys, ojennus ja opiskelijakortin näyttö. Viimeinen katse, ovi kiinni ja pois.