Viime kesänä seurasin Ylen Teksti-TV:n toimittajan Matti Rämön pyörämatkaa Saharaan ja takaisin. On aina ilo havaita, että on ihmisiä, jotka eivät pelkää toteuttaa jopa hullulta kuulostavia suunnitelmiaan. Täysin ohi silmieni oli puolestaan tähän päivään saakka mennyt Osmo Soininvaaran Helsingin Sanomien sivuilla julkaistu blogi pyörämatkasta Nizzaan. Matkamiesten kertomistapa on erilainen. Rämö esittää lyhyitä katkelmia tien päältä lukuisten kuvien sävyttämänä. Soininvaara on pohtivampi. Hänen kertomuksensa valottavat pyörämatkalaisen taivalta ja vieraiden maiden ihmeitä yleisemmin ja laajemmin. Ei ole ihme, että Soininvaara on kirjoittanut kokemustensa pohjalta myös kirjan: Fillarilla Nizzaan.

Polkupyörämatkailuun liittyy arkikokemuksesta katsoen jotain rajoja rikkovaa. Pyörä mielletään kulkuneuvoiksi työ- tai kauppamatkalle, mutta sillä taittuu pidempikin matka yllättävänkin nopeasti. Suhde matkantekoon ja reittiin ylipäänsä on hyvin läheinen, ja lihasvoimalla eteen päin menemisessä on myös askeettisen kokemuksen ulottuvuus: matkalla voi yhtä aikaa sulkeutua sisimpäänsä että avautua maailmalle.
Olen vaivihkaa rakentanut mielessäni haavetta omasta pidemmästä pyöräretkestäni Keski-Euroopassa tai Baltiassa. Aivan Rämön tai Soininvaaran renkaanjälkiä en tahtoisikaan seurata, mutta hieman pienemmän mittakaavan pyörämatka hamassa tulevaisuudessa voisi olla kokemus, jota ei hevillä unohtaisi. Sen verran tiedän jo omasta kokemuksestani, ettei pidempi pyörämatkakaan vaadi periaatteessa kuin aikaa, kärsivällisyyttä ja seikkailunhalua, jos peruskunto on edes kelvollisella tasolla. Aika tosin on tänä päivänä vajavainen resurssi, joten muutaman vuosittaisen lomaviikon käyttötarkoitukset on mietittävä tarkoin.

Omia seikkailuja odotellessa voi onneksi ammentaa toisten kokemuksista. Rämön ja Soininvaaran retket ovat jo takana, mutta näköjään joku hullu pyrkii kiertämään polkupyörällä koko maailmankin.

Puoli tuntia sitten Saksa kukisti Argentiinan rangaistuslaukauksien jälkeen ja eteni mitalipeleihin jalkapallon MM-kisoissa. Pelillisesti ottelu oli varovaista pudotuspelipelaamista, mutta sydämentykytyksiä ottelu kuitenkin aiheutti. Saksaa kuvataan usein pelitavaltaan tylsäksi ja tasapaksuksi jalkapallojoukkueeksi, mutta nämä kisat ovat osoittaneet, että joukkueessa löytyy hyökkäysintoa. Viimeisimmässä ottelussa etenkin vaihdosta kentälle tullut David Odonkor sävähdytti muutamaan kertaan ketteryydellään.

Tuo ottelu sikseen. Mikä suomalaisesta näkövinkkelistä sykähdyttää on jalkapallokulttuurin laajuus ja syvyys. Pääsin ensimmäistä kertaa todistamaan kannatuskulttuurien eroja pari vuotta sitten ollessani EM-kisojen aikaan Göttingenissä Saksassa. Tuolloin pienen saksalaiskaupungin kaduilla todella aisti tunnelman, vaikka kisat käytiinkin kaukana Portugalissa. Tuorein näkökulmani fanikulttuuriin on kuitenkin lähempää: viime lauantailta Münchenistä.

Poikkesimme Keski-Euroopan reissumme keskellä Müncheniin ja seurasimme olympiastadionin screeniltä samassa kaupungissa toisaalla pelattua Ruotsi-Saksa-pudotuspeliottelua noin 20 000 saksalaisfanin kanssa. Meteli oli valtaisa ja lippuja heilui joka puolella. Jo aiemmin päivällä kaupungin kadut täyttyivät kannatuslauluja hoilaavista ja torviaan töräyttelevistä kisavieraista, jotka hymyilivät toisilleen rehdissä urheilumielessä. Mitään aggressioita tai vihamielisyyksiä en havainnut suuntaan tai toiseen. Toki tilanne olisi voinut olla herkempi, jos Ruotsin sijasta vastassa olisi ollut Hollanti tai Englanti, mutta ilonpito oli kuitenkin spontaania ja vastustajaa kunnioitettiin kaikkialla.

Metromatka Münchenin kisapuistoon oli sekin kokemus. Juna kirjaimellisesti täyttyi, eikä Marieplatzin ensipysäkin jälkeen kyytiin mahtunut enää yhtään lisämatkustajaa. Metron äänet hukkuivat kannatuslauluihin sekä kattojen ja seinien tömistelyyn. Vähääkään klaustrofobiasta kärsivä olisi ollut painajaisessaan puristuessaan vellovan ja huutavan ihmismassan keskelle ahtaassa maanalaisessa tunnelissa kulkevassa junassa.

Olympiastadionilla tunnelma repesi heti pelin alussa, kun Lukas Podolski laukoi Saksan 1-0-johtoon ja lisäsi muutama minuutti myöhemmin loppulukemiksi 2-0. Saksa voitti ja olympiastadionilla kaikuivat Podolski huudot sekä jo tutuksi tullut finaaliotteluun tähtäämisestä kertova kannatushokema “Berlin, Berlin, wir fahren nach Berlin”.

Saksalainen ja eurooppalainen kannatuskulttuuri on jotain, mitä suomalainen ei helpolla ymmärrä. Suomalaiselle kannattaminen on lajissa kuin lajissa lähinnä paikallaan mutisemista ja korkeintaan tuomarin haukkumista ja makkaran syömistä. Jo pelkästään Münchenin stadionin väriskaala paljasti omistautumisen asteen. Kovin montaa katsojaa ei löytynyt, jolla ei olisi ollut vaatetuksessaan Saksan puna-musta-valkoista väritystä tai mukanaan muuta rekvisiittaa. Suomalaisessa kannatuskulttuurissa vastaavaa nähdään lähinnä liian monen alkoholiannoksen jälkeen, jolloin vaikutelma ei välttämättä ole kovin positiivinen tai mukaansa tempaava.

Viime viikonlopun kokemusten jälkeen voin nyt hyvin kuvitella, mitä tapahtuu juuri tällä hetkellä Berliinin ja Münchenin kaduilla. Jens Lehmannin paitaan pukeutuneet kannattajat saavat selkääntaputuksia ja kollektiivinen tunteenilmaisu on ainutlaatuista.

Suuret kisat tuovat esiin tunteita: jännitystä, ällistystä, iloa, vapautumista, kyyneleitä. Ennen kaikkea urheilu yhdistää tavalla, jota on muun elämänpiirin alueelta vaikea löytää. Eikä kyse ole vain nationalismista, vaan spontaani ilonpito yhdistää kaikkia kannattajia maasta ja joukkueesta riippumatta.

Budapest näyttäytyy rosoisempana ja viimeistelemättömämpänä kuin kuninkaallisen vaurauden keskuskaupunki Wien. Talot ja puistot ovat hoitamattomampia, eikä kulta kimaltele edes Budan linnavuoren palatsissa samalla tavoin kuin Hofburgissa tai Schönbrunnissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita lainkaan sitä, että Budapest häviäisi vertailun Wienille.

Toki Budapestissäkin on loistokkuutensa ja linnoituksensa sekä vanha kaupunki kapeine kujineen ja Pestin ihmisten täyttämät ostoskadut. Hienointa kaupungissa on kuitenkin rento meininki ja välittömyys, jonka kaduilla kulkiessa aistii. Jos Wien oli ulkokorea ja kaunisteleva, kulkee Budapest selkä väärässä ja pilke silmäkulmassa. Lisäksi siinä missä Tonava oli Wienissä ydinkaupungin sivussa ja statistin roolissa kaupunkikuvallisesti, pääsee joki Budapestissä täyteen kukoistukseensa kulkien Budan ja Pestin välissä kaupungin keskustaa ja näyttäviä rantoja halkoen.

Musiikki on unkarilaisille tärkeä asia, minkä huomaa Budapestin kaduilla kulkiessa. Katusoittajat ja konsertit luovat rennon äänimaailman, jossa on mukava nauttia hellepäivästä.

Mikään entisaikojen huokea hintaparatiisi ei EU-maan pääkaupunki enää ole. Etenkin vanhan kaupungin ja pääostoskatujen hintataso on tavallisten EU-kaupunkien luokkaa. Kuitenkin hieman syrjemmälle mentäessä alkaa forinteilla saada yhä enemmän.

Eräs Budapestin erikoisuuksista on kylpylöiden runsaus. Turkkilaisvallan jälkeensä jättämästä kulttuurista nauttii koko kansa sekä uteliaat turistit. Suomalaisesta järjestelmällisyydestä käsin katsottuna jotain hiomista tosin vielä olisi. Erääseenkin kylpylään ostetaan ensin lippu, jonka jälkeen jonotetaan pukuhuoneisiin pääsyä. Lokeroissa ei olekaan valmista avainrenksua, vaan vaatteiden vaihdon jälkeen virkailija sulkee oven yleisavaimella ja antaa pelkän numerolaatan, jonka luku ei edes vastaa lokeron numeroa ja jonka virkailija raapustaa liidulla lokeron taustapuolen tauluun. Pois lähtiessä sama toisinpäin, ja lopuksi kylpijä saa vielä hyvitystä alussa maksamastaan hinnasta riippuen siitä, kuinka lyhyen aikaa on kylpylässä viihtynyt. Kätevää? Ei ehkä. Omalaatuista? Kyllä vain.

Viinilasillisen, Wienerschnitzelin ja Sacher-kakun jälkeenkin Wien jaksaa yllättää. Kaupunkin keskusta on yhtä palatsia ja korttelia ja kauniit rakennukset eivät lopu kesken kauemmas mennessäkään. Schönbrunnin palatsi ihmetyttää ja pistää ajattelemaan, millainen vauraus Habsburg-hallitsijoilla olikaan ympärillään.

Wien on kuitenkin muutakin kuin ylellisiä palatseja. Kaupungin reunaosat ulottuvat viiniviljelmien peittämään Wienerwaldiin, jossa metsäisten vuoristomaisemien keskellä pienet tiet risteilevät ylöspäin. Olen juuri paikallisessa hostellissa, ja pian suuntaamme kohti Rinzingiä ja Kahlenbergiä, joissa on myös paljon pieniä, perhevetoisia viinitarhureiden Heurigen-viinitupia, joissa voi istahtaa alas tuoretta viiniä ja paikallista ateriaa nauttimaan.

Huomenna kuljemme Tonavaa pitkin jokilaivalla Budapestiin, jossa vietämme viisi päivää. Kaupunkiin on luvattu viikonlopulle ja alkuviikoksi aurinkoa ja 33 asteen hellettä. Budapestissä onneksi riittää kylpylöitä, joihin voi mennä viilentymään helteen keskellä.

Näin jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen ja Ruotsin voitonjuhlien jälkimainingeissa on sopiva aika tehdä katsaus läntisen naapurimme pääkaupunkiin Tukholmaan. Omalta kohdaltani Tukholman matkailu on jäänyt tuntiin laivan kannella tai pikaiseen pyrähdykseen suoraan satamaan. Nyt vietin viikonlopun kaupunkia koluten paikallisten oppaidenkin avustuksella.

Paitsi että Tukholma yllätti minut kokonsa puolesta, en myöskään osannut odottaa Pohjoismaista löytyvän yhtä hyvin säilynyttä vanhaa kaupunkikuvaa kuin mitä gamla stanissa tai osin muuallakin saatoin havaita. Jälleen kerran Suomen historiallinen köyhyys ja valtakunnan nuoruus paistoi läpi. Kyllä Suomessakin asutusta on ollut, mutta kaupunkikulttuuri on melko köykäistä, vaikka maailmaa, kuinka turkulaisittain haluaisi katsoa Helsingistä nyt puhumattakaan.

Vanhasta kaupunkikulttuurista kiinnostuneelle tuli siis jälleen yksi uusi - ehkä joidenkin mielestä ilmeinenkin - kohde perusteellisemmin tutkittavien paikkojen listalle. Ihmisvilinästä ja ostoskeskuksista en pidä, mutta kapeat kujat, mäkiset mukulakivikadut ja tunnelmalliset ravintolat ja kahvilat synnyttävät aitoa innostuneisuutta.

Jotta kirjoitus ei menisi aivan Tukholman ylistykseksi, on syytä palauttaa mieliin Lordin shokeeraava euroviisuvoitto lauantai-illalta. Olin itse Tukholmassa seuraamassa esitystä Brittiläisessä pubissa turkkilaisen henkilökunnan ja ruotsalais-suomalaisen seurueemme kera. Koko pubi syttyi kannustamaan Lordia, ja välissä annettiin myös Turkille myötätuntotaputuksia, jotta baarimikot pysyisivät hyväntuulisina eivätkä sulkisi ovia.

Jostain kumman syystä tuntui hyvältä idealta lähteä juhlimaan viisuvoittoa Sergelin torille, jossa mm. 1995 suomalaiset herättivät juhlinnallaan yleistä paheksuntaa. Yllätys oli, ettemme olleetkaan ainoita suomalaisia, vaan suihkulähteen laitamilla liehuivat Suomen liput ja ohikulkevien autojen Lordi-jytän läpi kuului suomenkielistä kannustusta ja ilakointia. Jotenkin ulkomailla tällainen juhlinta tuntuu aidommalta.

Tämä olkoon viimeinen kirjoitus kesälomakaupungistani Göttingenistä, Niedersachsenin läänistä, Pohjois-Saksan eteläosasta ja Länsi-Saksan itäosasta. Vajaat pari kuukautta ovat kuluneet nopeasti.

Huomenna suuntaamme pariksi päiväksi Hampuriin ja sieltä Tanskan ja Ruotsin kautta Viking Isabellalla (vai oliko se Amorella…) Turkuun.

Voi olla, että koto-Suomessa tulee ikävä ristikkotalojen täyttämiä pikkukyliä ja runsaita kukkaistutuksia. Vaikka matkan varrella eteen on tullut monenmoista ihmettä ja kummaa, on ensikosketukseni Saksaan ollut erittäin positiivinen. Saas nähdä, milloin seuraavan kerran kävellään Göttingenin kaduilla ja kujilla.

Ulkomaankirjeenvaihtaja palaa kotiin. Nähdään siellä.

Göttingen sijaitsee laaksossa kahden kukkulan välissä. Toisen kukkulan huipulla on vanhastaan vartiotornina toiminut Bismarckin torni. Otto von Bismarck liittyy myös Göttingenin historiaan, sillä nuorna miehenä vuonna 1833 Saksan tuleva suurmies opiskeli Göttingenin yliopistossa.

Nykyisin Bismarckin torni on viikonloppuisin avoinna uteliaille ihmisille. Tornista avautuu mahtava näkymä punakattoisten talojen, vihreiden metsiköiden ja avarien peltojen maisemaan.

Parhaillaan Göttingenissä on myös meneillään järjestyksessään 612. Sch�tzen- und Volksfestivaalit. Kadut täyttyvät omituisiin vaatteisiin pukeutuneista, marssimusiikkia soittavista ihmisistä, ja kulkue matelee läpi kaupungin vanhalle raatihuoneelle. Eilisessä avajaisjuhlassa ohjelmasta ennalta tietämättömiä säikyteltiin mm. julmetun kovaäänisillä tykinlaukauksilla.

Mainitsemisen arvoista on vielä sekin, että saksalainen makkara on ihan hyvää luonnottoman harmaasta väristään huolimatta.