Jälleen kerran dpreview:n keskustelufoorumin teknillis-välineelliseen keskusteluun tympiintyneenä kaipaisin jotain foorumia, jossa keskusteltaisiin enemmän kuvista tai kuvaamisesta. Aukealla on esillä usein mielenkiintoisia kuvia, mutta sielläkin kuvista keskustelu on aika yksipuolista. Mutta enpä minäkään siitä sen monipuolisempaa ole yrittänyt tehdä.

Toisaalta kyllä välinekuvaamisestakin voi tehdä oman taiteenlajinsa. Tästä hyvänä esimerkkinä Lomografian harrastajat ja Holga-fanaatikot. Lomo-kuvaamisen 10 kultaista sääntöä sopivat myös kenen tahansa valokuvan harrastajan ohjenuoraksi. Erityisesti minua kiehtoo sääntö numero 5: Don’t think Once you start thinking about composition, the unexpected qualities start to go..

On lohdullista pitää yllä romanttista käsitystä taiteen ja visuaalisuuden irrationaalisuudesta ja vähätellä oppimisen ja tiedonhankinnan merkitystä. Ei kuvaamista tarvitse suunnitella tai miettiä, eihän?

Digikameroita myydään kennojen yhä kasvavilla tarkkuuksilla. Kuvan laatuun vaikuttavat erottelukyvyn lisäksi lukuisat muutkin seikat, mutta markkinamiehille riittää se, että kamerassa on tarpeeksi megapikseleitä. Mutta paljonko sitten on tarpeeksi: kolme, viisi, kahdeksan - vaiko kenties tuhat?

Max Lyons on koostanut Bryce Canyonin kansallispuistoa Utahissa kuvaavan valokuvan, jossa on todellakin yli miljardi pikseliä. Kuvaa varten Max otti kuuden megapikselin kamerallaan 196 erillistä valokuvaa, jotka hän myöhemmin liitti yhteen.

Yhden gigapikseli kuva on Maxin mukaan yksi tarkimmista koskaan otetuista valokuvista. Resoluutioltaan kuva on 40,784 x 26,800 pikseliä ja tilaa se vie tiffiksi tallennettuna hulppeat pari gigaa. Työssä tuli vastaan yllätyksellisiä ongelmia: Maxin käyttämä Photoshop-versio ei esimerkiksi tukenut yli 30 000 pikselin mittaisia kuvia.

Seuraaksi Max miettiikin, kuinka näin valtavan kokoisen kuvan saisi tulostettua. 300ppi:n laadullakin kuvan leveydeksi tulisi reilut kolme metriä.

Turun messu- ja kongressikeskuksessa järjestetään ensi viikonloppuna Fillari, Photo ja Golf -messut. Parina vuonna olen ajatellut tapahtumaan - ja lähinnä sen photo-osuuteen - osallistua, mutta aina olen jostain syystä laistanut viime hetkillä.

Yllättävää kyllä en ole Turun Sanomista ja kaupunkilehdistä mitään ennakkotietoa messuista löytänyt. Ilmeisesti Rajala Camera on messuilla vahvasti mukana. Heidän sivuillaan olevasta messumainoksesta saisi sellaisen käsityksen, että kyseessä olisi lähinnä myyntinäyttely. Toisaalta sellaisiahan ne aina ovat.

Mainos lupailee “rajuja uutuuksia”. Saanen epäillä, että kovin suuria uutuuksia ei Turussa nähdä. Toista se on suuressa maailmassa, esim. vajaan parin viikon takaisilla PMA 2004 -messuilla julkistettiin melko reippaasti uutuusmalleja ja -tekniikoita. (Imaging-Resourcen PMA 2004 -sivu.)

Pienemmät messut soveltuvat kuitenkin erittäin hyvin tällaisille vakavamman kuvausharrastuksen aloittelijoille. Ja näkeehän paikan päällä sentään Saija Palinin ja Jasmin Mäntylän.

Kameroiden väri ja pintamateriaali ovat perinteisesti kertoneet, millaiselle käyttäjäkunnalle laite on suunnattu. Ammattikuvaajat ja vakavamieliset harrastajat nauravat hopeanharmaille, rimpulamaisen muovisille harrastajakameroille ja kanniskelevat itse vähintään kolme kiloa painavia, valuraudasta valmistettuja täysmustia hirmuja.

“Mustassa on katu-uskottavuutta”, on yleinen kommentti. Musta kertoo laadusta ja kuvaamisen vakavuudesta. Jos rahat eivät riitä kamerapoliisien märkiin päiväuniin, voi saman vaikutelman kehitellä kotikonstein.

Eräs korealainen(?) harrastelijakuvaaja on maalannut Canon EOS 300D:nsä mustaksi. Toinen innokas 300D:n käyttäjä puolestaan on käsitellyt huokeaa EF-S -linssiään. Vannoutuneimmat kamerapuristit luultavasti kauhistuvat nähdessään Canonin luksusluokan L-sarjan linsseistä tutun punaisen rinkulan keskinkertaisen halpalinssin nokassa.

Mutta mitä sitä ei tekisi kauneuden eteen? Vaikka minusta hopeanharmaa ei millään tavalla häviäkään mustalle. (johtuisikohan tämä siitä, että kirjoittaja omistaa harmaan kameran? toim. huom.)

Monissa perheissä tai talouksissa on se yksi ihminen, jota ei koskaan valokuvissa näy. Lomakuvissa poseeraavat veljet ja siskot, isät ja äidit tai puolisot. Omassa kahden hengen yhteisössämme minä olen se, joka ei valokuvista päätellen ole juuri koskaan missään.

Minulle itselleni ottamani valokuvat kertovat sen, mitä minä olen nähnyt, missä minä olen ollut. Vieraille silmäpareille on usein kuitenkin samantekevää, kuka kuvat on ottanut. Kuvista nähdään se, mitä kuva esittää - ei motiiveja tai tarkoituksia.

Törmäsin Digital Photography blogin kautta valokuvaaja Bill Jaystä kertovaan uutiseen. Jay on siitä merkillinen kuvaaja, että hän kuvaa pääasiassa muita valokuvaajia. Idean hän sai vuonna 1971, jolloin hänen valokuvaajaystävänsä menehtyi leukemiaan. Jay kävi läpi ystävänsä valokuvakokoelmia ja löysi lukemattomien kuvien joukosta ainoastaan yhden kuvan, jossa tämä itse esiintyi.

Tuosta hetkestä lähtien Jay on kuvannut niin ammattilaiskuvaajia kuin lomakuvia ottavia turistejakin. Hänen tarkoituksenaan on asettaa korokkeelle ihminen kuvien takaa ja kertoa kuvaamisen motiiveista ja taustoista sekä siitä, millä tavalla kuvia otetaan.
- Olitpa missä päin tahansa on ruumiin kielestä helppoa havaita, mikäli joku on ottamassa kuvaa, Jay toteaa.

kuva: Farrell Eaves

Valokuvauksen amatöörejä ja harrastelijoita moititaan usein välineurheilusta. Farrell Eavesin taikakamera on kuitenkin vastaus jokaisen kuvaajan haaveisiin: kamera, joka automaattisesti tekee taiteellisesti uskottavia kuvia.

Elokuussa 2001 Eaves tiputti Nikon Coolpix 990 -digikameransa lampeen New Mexicossa. Poimiessaan läpimärän kameran lammen pohjasta Eaves ei tiennyt mitä oli luvassa.

Eaves kuivasi kameransa huolellisesti ja pelasti mitä pelastettavissa oli. Hämmästys oli suuri, kun kamera käynnistyi tavalliseen tapaan. Pian hän huomasi, että jotain New Mexicon lammesta oli jäänyt kameraan: värit olivat sekaisin ja muuttuivat aina, kun kameraa käänsi.

Farrell Eaves ei luopunut uskollisesta kamerastaan, vaan päätti hyötyä sen taianomaisista ominaisuuksista. 70-vuotiaassa veteraanikuvaajassa taikakamera herätti uuden innostuksen harrastukseen. Kamera innoitti Eavesia myös julkaisemaan valokuvakirjan “Mr Eaves And His Magic Camera”.

Sfnet.harrastus.valokuvaus -uutisryhmässä keskustellaan kuvauksellisista paikoista. Mitkä paikat herättävät halun kuvata? Onko olemassa kriteerejä, jotka täytettyään joku paikka tai tila on kuvauksellinen?

Ihmisiä miellyttävät usein hyvin samanlaiset valokuvat. Tämä on suurelta osin opittua ja kulttuurin synnyttämää. Lukemattoman määrän valokuvia nähnyt ihminen joko tietoisesti tai tiedostamattaan toistaa näkemäänsä. Jokaisella kuvaajalla on albumissaan samat auringonlaskut, puoliksi uponneet lahot veneet, virtaavaa vettä, kukkia ja kastepisaroita.

Mitä sitten voi kuvata, ellei auringonlaskuja ja kukkia? Tiettyyn pisteeseen asti tällaiset “postikorttikuvat” toimivat, ja jäljittely kehittää kuvaajaa. Perusnättejä kuvia on ilo esitellä ja asettaa tietokoneen taustakuvaksi. Tällaiset kuvat minimoivat kuitenkin kuvaajan roolin. Kuva on yhtä onnistunut ja kaunis kuin kohde. Tietyssä mielessä maisemakuvauksella on myös esittelevä ja kerskaileva luonne: “katsokaapas missä minä olen käynyt…”

Koskettavimmat ja sävähdyttävimmät kuvat ovatkin usein sellaisia, jotka sotivat konventionaalista katsontatapaa vastaan. Kuva voi olla ruma ja inhottava, mutta silti kiehtova ja onnistunut.

Sen sijaan, että hakeutuu maailman ääriin kameran kanssa tulisi kääntää katse lähelle. Haasteellisempaa on löytää kuvauksellisia kohteita sieltä, missä joka päivä kulkee.