Puoli tuntia sitten Saksa kukisti Argentiinan rangaistuslaukauksien jälkeen ja eteni mitalipeleihin jalkapallon MM-kisoissa. Pelillisesti ottelu oli varovaista pudotuspelipelaamista, mutta sydämentykytyksiä ottelu kuitenkin aiheutti. Saksaa kuvataan usein pelitavaltaan tylsäksi ja tasapaksuksi jalkapallojoukkueeksi, mutta nämä kisat ovat osoittaneet, että joukkueessa löytyy hyökkäysintoa. Viimeisimmässä ottelussa etenkin vaihdosta kentälle tullut David Odonkor sävähdytti muutamaan kertaan ketteryydellään.

Tuo ottelu sikseen. Mikä suomalaisesta näkövinkkelistä sykähdyttää on jalkapallokulttuurin laajuus ja syvyys. Pääsin ensimmäistä kertaa todistamaan kannatuskulttuurien eroja pari vuotta sitten ollessani EM-kisojen aikaan Göttingenissä Saksassa. Tuolloin pienen saksalaiskaupungin kaduilla todella aisti tunnelman, vaikka kisat käytiinkin kaukana Portugalissa. Tuorein näkökulmani fanikulttuuriin on kuitenkin lähempää: viime lauantailta Münchenistä.

Poikkesimme Keski-Euroopan reissumme keskellä Müncheniin ja seurasimme olympiastadionin screeniltä samassa kaupungissa toisaalla pelattua Ruotsi-Saksa-pudotuspeliottelua noin 20 000 saksalaisfanin kanssa. Meteli oli valtaisa ja lippuja heilui joka puolella. Jo aiemmin päivällä kaupungin kadut täyttyivät kannatuslauluja hoilaavista ja torviaan töräyttelevistä kisavieraista, jotka hymyilivät toisilleen rehdissä urheilumielessä. Mitään aggressioita tai vihamielisyyksiä en havainnut suuntaan tai toiseen. Toki tilanne olisi voinut olla herkempi, jos Ruotsin sijasta vastassa olisi ollut Hollanti tai Englanti, mutta ilonpito oli kuitenkin spontaania ja vastustajaa kunnioitettiin kaikkialla.

Metromatka Münchenin kisapuistoon oli sekin kokemus. Juna kirjaimellisesti täyttyi, eikä Marieplatzin ensipysäkin jälkeen kyytiin mahtunut enää yhtään lisämatkustajaa. Metron äänet hukkuivat kannatuslauluihin sekä kattojen ja seinien tömistelyyn. Vähääkään klaustrofobiasta kärsivä olisi ollut painajaisessaan puristuessaan vellovan ja huutavan ihmismassan keskelle ahtaassa maanalaisessa tunnelissa kulkevassa junassa.

Olympiastadionilla tunnelma repesi heti pelin alussa, kun Lukas Podolski laukoi Saksan 1-0-johtoon ja lisäsi muutama minuutti myöhemmin loppulukemiksi 2-0. Saksa voitti ja olympiastadionilla kaikuivat Podolski huudot sekä jo tutuksi tullut finaaliotteluun tähtäämisestä kertova kannatushokema “Berlin, Berlin, wir fahren nach Berlin”.

Saksalainen ja eurooppalainen kannatuskulttuuri on jotain, mitä suomalainen ei helpolla ymmärrä. Suomalaiselle kannattaminen on lajissa kuin lajissa lähinnä paikallaan mutisemista ja korkeintaan tuomarin haukkumista ja makkaran syömistä. Jo pelkästään Münchenin stadionin väriskaala paljasti omistautumisen asteen. Kovin montaa katsojaa ei löytynyt, jolla ei olisi ollut vaatetuksessaan Saksan puna-musta-valkoista väritystä tai mukanaan muuta rekvisiittaa. Suomalaisessa kannatuskulttuurissa vastaavaa nähdään lähinnä liian monen alkoholiannoksen jälkeen, jolloin vaikutelma ei välttämättä ole kovin positiivinen tai mukaansa tempaava.

Viime viikonlopun kokemusten jälkeen voin nyt hyvin kuvitella, mitä tapahtuu juuri tällä hetkellä Berliinin ja Münchenin kaduilla. Jens Lehmannin paitaan pukeutuneet kannattajat saavat selkääntaputuksia ja kollektiivinen tunteenilmaisu on ainutlaatuista.

Suuret kisat tuovat esiin tunteita: jännitystä, ällistystä, iloa, vapautumista, kyyneleitä. Ennen kaikkea urheilu yhdistää tavalla, jota on muun elämänpiirin alueelta vaikea löytää. Eikä kyse ole vain nationalismista, vaan spontaani ilonpito yhdistää kaikkia kannattajia maasta ja joukkueesta riippumatta.

Viking Line kimppaliigassa jalkapallo on parhaimmillaan. Pelit ovat nopeita, ja pallo kulkee vikkelästi laidalta toiselle. Kentällä näkee työpaikkajoukkueita, kaveriporukoita ja junioreita, toiset ovat liikkeellä totisemmalla mielellä ja toiset leikitellen. Oma joukkueemme Yliopistonmäen Keskiviikko pelaa kimppaliigassa nyt kolmatta kesää.

Jalkapallokesä pyörähtää käyntiin, ja nyt ovat varusteet ainakin kunnossa. Punakeltainen Hattrick-joukkueeni Stamina Aboensian peli- ja fanipaita valmistui “tehtaalta” eilen, ja maanantaina Intersportista mukaan jäivät silloin niin pelottavan valkoiset mutta nyt jo kotoisan kuraantuneet pelitossut.

Nyt jäädään odottelemaan lentäviä harhautuksia ja viuhuvia ylänurkkakuteja.

Mitä voi tehdä Helsingissä, kun aikaa on vajaat 12 tuntia?
- Kuljeskella keskustan kaduilla, hämmästellä väenpaljoutta ja McDonaldsin aamiaislistoja, tunnelmoida kauppatorin kalakojuilla, vaikkei kalasta tykkääkään, kävellä pitkin kaivopuistoa ja tähtitorninmäkeä, nähdä ministeriöiden toimirakennuksia, sattua paikalle, kun Yle kuvaa jotain, nähdä julkkiksia, kuunnella katusoittajia asematunneleissa, seurailla raitiovaunujen kulkua ja kuunnella, kun metro suhisee jossain.

Helsinki on minulle yhtä aikaa tuttu ja vieras. Toisaalta kaupungista puhutaan ja kirjoitetaan kaikkialla, mutta käytännön kokemukset pääkaupungistamme minulta suuremmin puuttuvat. Osaan luetella Helsingin kaupunginosia Kampista Kaisaniemeen ja Kallioon. Helsinki-tuntemus on ikään kuin osa yleissivistystä. Kirjallisuudessa Helsingin kaupunginosia ja paikkoja romantisoidaan ja fiktiivistetään. Samoin lauluissa puhutaan Sörkan laitakaduista ja Rööperistä. Monopolia pelanneet tuntevat Korkeavuorenkadun, Erottajan sekä Bulevardin.

Stadin raitiovaunujen ja ihmismassojen täyttämä viikonloppuhysteriä ja kaiken ympärillä olevan oudoksunta ja tarkkailu eivät olleet kuitenkaan reissuni päämäärät. Ensisijainen tarkoitukseni oli mennä katsomaan jalkapallon Suomen cupin loppuottelua FC Hämeenlinna - FC MyPa. Tiukan kamppailun jälkeen MyPa vei voiton 1-2, kuten sen pitikin viedä.

Helsingistä parempaa otetta haetaan vielä joskus myöhemmin.

Eilisiltana TPS ja Inter kohtasivat paikallisottelussa Kupittaalla. Peli päättyi 2-0, ja minulle tarjoutui mahdollisuus kokeilla vajaan viikon tauon jälkeen urheilukuvausta. Katsomon laidalta pääsi uudella objektiivilla yllättävän hyvin lähelle peliä.

Kunnioitukseni ja ihailuni kentän laidalla kiertäviä ammattikuvaajia kohtaan nousivat suuresti. On äärimmäisen vaikeaa pysäyttää kiihkeätempoisesta ottelusta yksi hetki, joka paitsi kertoo pelin luonteesta, on myös visuaalisesti ja teknisesti onnistunut.

Lisäksi paineet ovat kuvaajalla kovat, kun pelistä pitäisi saada ainakin ne pari erinomaista otosta. Minä en ammattikuvaajaksi haluaisi. Katsomosta käsin on mukava kokeilla aina silloin tällöin, ja suurimman osan ajasta voi kuitenkin seurata peliä.

Myllykosken reissu käynnistyi urheilullisissa merkeissä, kun suuntasimme Kotkaan FC KooTeePeen ja MyPan otteluun. MyPa hävisi, mutta sain tilaisuuden näpsiä muutamia kuvia katsomosta käsin.

Urheilukuvaus on taiteen laji sinänsä. Tilanteet vaihtelevat nopeasti ja ratkaisevat hetket mitataan sekunnin sadasosissa. Yritäpä siinä tallentaa juuri se hetki, kun pallo kopsahtaa päähän, ja pusku suuntautuu kohti alakulmaa.

Footbag on hivenen jalkapalloa staattisempi laji, mutta silmä tarkasti kiinni etsimessä saa sitäkin kuvata. On mielenkiintoista, miten vasta jälkeenpäin kuvista todella huomaa, millaisia liikkeitä “pallon pompottelun” aikana tulee tehtyä.