Viking Line kimppaliigassa jalkapallo on parhaimmillaan. Pelit ovat nopeita, ja pallo kulkee vikkelästi laidalta toiselle. Kentällä näkee työpaikkajoukkueita, kaveriporukoita ja junioreita, toiset ovat liikkeellä totisemmalla mielellä ja toiset leikitellen. Oma joukkueemme Yliopistonmäen Keskiviikko pelaa kimppaliigassa nyt kolmatta kesää.

Turku: Verkapiha > Jäkärlä > Moisio > Rusko > Maskun Riviera > Raisio > Turku: Verkapiha - 45 km

Pyöräily on täysin ehdottomasti paras liikunnallinen tapa, jossa ihminen kulkeutuu paikasta toiseen ilman ulkopuolista voimanlähdettä. Hölkkääminen on turhauttavaa, liian hidasta ja liian itsetarkoitteista ja rullaluistelu puolestaan on liikaa sidottu maastoon. Pyörällä pääsee sopivan kauas maita ja mantuja tutkailemaan, mikä on löytöretkeilijälle mieluisinta. Kuntoilu on pyöräilyssä toisarvoista, jollaista sen aina tulisikin kuntoillessa olla. Tänään pyöräretki vei kohti Maariaa.

Maaria oli perinteikäs ja historiallinen pitäjä keskiajalla. Maarian pitäjän Aninkaisten kylän alue on tämän päivän Turun ruuhkaisinta keskustaa - tuolloin Turku oli vain pieni pläntti Tuomiokirkon ja luostarin välimailla. Maarian pitäjän vanhin rakennus on Räntämäkeen rakennettu, Marialle omistettu kirkko, Maarian kirkkona tänäkin päivänä tunnettu. Maarian pitäjä kulki myös Räntämäen nimellä keskiajalla. Tänä päivänä Räntämäki on opiskelijoiden täyttämä lähiö Halisten vieressä ja SuperSparin ja Prisman välissä.

Kasvava Turku imaisi myöhäiskeskiajalla Maarian Aurajoen rannan alueet itseensä, kun joen yli alettiin rakentaa siltoja. Viimeiset osat Maariasta sulautuivat Turkuun vuosina 1947 ja 1967. Tänä päivänä Maaria näkyy nimenä ainoastaan viitotuksissa, vaikka Maariaa ei sinänsä ole alueena olemassakaan. Nykyisin Maaria koostuu ainoastaan Turun vähemmän suosituista etäpesäkkeistä, kuten Moisio ja Jäkärlä, joissa on Turun huokeimmat asunnot ja jonne kukaan ei silti tai juuri siksi halua muuttaa.

On tämän päivän Jäkärlässä jotain hyvääkin. Vaikka olen Turussa kuusi ja puoli vuotta asunut ja aktiivisesti lähiseututuntemusta koko ajan kehittänyt, en ennen tätä päivää ollut koskaan törmännyt Turun seudun kenties hienoimpaan uimapaikkaan: tuulelta suojaisaan, hiekkavallien reunastamaan lampeen Jäkärlässä. Heti kun säät antavat myöten tuonne on pakko mennä uudestaan.

Kesän merkkejä lienee myös se, että kun yhtäkkiä metsän keskeltä pikkupolkuja pitkin pyörällä sujahtaa päättyvälle autotielle, tien laidassa on Volvo, jossa mies ja nainen ovat kenties aloittelemassa jotain sellaista, jota varten yleensä ajetaan Volvo kauas metsätien päätyyn. En jäänyt seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Aamuneljä ja viimeisetkin jutut on saatu viimeisteltyä ja lähetettyä eteenpäin taittoon. Deadlinen kanssa selviämisestä on selvästikin tullut taitolaji, jossa minä ajankäytön tarkkuuden suhteen pärjään enemmän kuin hyvin (tai sitten huonommin kuin kurjasti).

Kesä alkaa kuitenkin tästä - tästä se alkaa. Kävelystä Tuomaansillalla katsellen punaisen auringon kajoa rautatiesillan ja joen yläpuolella, lintujen laulusta, kun yksinäiset rekat ajavat keltaisena vilkkuvien risteyksien ohitse, aamun kosteuden tuoksusta koivun lehdillä, vapautuneista ajatuksista ja odotuksista, odotuksista.

Jalkapallokesä pyörähtää käyntiin, ja nyt ovat varusteet ainakin kunnossa. Punakeltainen Hattrick-joukkueeni Stamina Aboensian peli- ja fanipaita valmistui “tehtaalta” eilen, ja maanantaina Intersportista mukaan jäivät silloin niin pelottavan valkoiset mutta nyt jo kotoisan kuraantuneet pelitossut.

Nyt jäädään odottelemaan lentäviä harhautuksia ja viuhuvia ylänurkkakuteja.

Uusi kevät, uusi asunto, uusi auringonlasku.

Sarjassa itsestään selviä kulttuurikohteita. Lähes päivittäin turistibussit kiidättävät japanilaisia, venäläisiä ja kotimaisiakin nähtävyyden ihailijoita tuomiokirkon ympärille. Pokkarit laulavat ja salamavalot soivat. Katseet kääntyvät korkeuksiin, ja rappusten määrää laskeskellaan.

Joka joulu tuomiokirkon eteen raahataan joulukuusi. Aluksi ihmettelin tätä, koska kuusi ei vaikuta kovinkaan korkealta ja juhlavalta massiivisen kivikirkon rinnalla. Nyttemmin olen oppinut nauttimaan päivittäisen työmatkani varrella pimeästä hämärästä ja ylöspäin suunnatuista valonheittimistä, sumuisesta ilmasta, joka peittää tornin huipun, kuusesta kynttilävaloineen.

Unikankareen kukkulan päälle rakennettu Tuomiokirkko on Turun sydän, kaupungin maamerkki Aurajoen mutkassa. Kun elokuussa 1998 saavuin Turkuun yksinäni auto täynnä muuttotarvikkeita 670 kilometrin matkan takaa, oli tuomiokirkon tornin näkeminen Satakunnantien suunnasta tullessa voimakas elämys. Tämä oli se Turku, jonne olin tullut.

Uskonnottomalle tuomiokirkko ei edusta uskonnollisuutta, vaan yhteyttä historiaan ja kulttuuriin. Tuomiokirkko on nähnyt uskonpuhdistuksen aiheuttamat yhteiskunnalliset muutokset ja suomen kirjakielen synnyn, Turun palot ja novgorodilaisten ryöstöretket, Turun akatemian perustamisen ja akateemisen kulttuurin nousun. Tuomiokirkko on eräänlainen reliikki, joka jo olemuksellaan rauhoittaa ja tuo vakaan vastapainon vilkkaalle kaupungille.