Halistenkoskella kevät on juuri nyt parhaimmillaan. Maata peittää vihreä matto, joka mukailee pehmeästi kumpuilevia maastoja laskien Aurajoen rantaan noustakseen jälleen toisella puolella. Penkereet eivät pursua vielä rikkakasveja, ja tuore vehreys henkii uuden alkua.

Aina ei Halisissakaan ole kevätaurinko lämmittänyt yhtä kuumana. Halisten padon rakentamiseen asti 1900-luvun alkupuolelle “Halisten ukkojen” odotus oli kaupunkilaisten jokakeväistä hupia. Talvet olivat tuolloin Turussakin kylmiä, ja kevään tullen suuret jäämassat lähtivät liikkeelle kosken tuntumasta ja juuttuivat keskustan joenmutkaan nostaen veden jopa kaduille asti. Sillat joutuivat koville jäiden puristuksissa, ja pikkupojat saivat jännitysnäytelmän seurattavakseen.

Padon rakentaminen vei ukot mukanaan, ja sota tuhosi myöhemmin viimeisen Halistenkosken myllyn katkaisten monisatavuotisen perinteen. Halisissa on sijainnut dokumentoidusti Suomen varhaisin mylly, josta on mainintoja jo 1200-luvulta. Nykyisessä Aurajoen opastuskeskuksen Myllärin talossa tarjoillaan kahvia ja vuokrataan kanootteja.

Halistenkoskella on monenlaista virkitystoimintaa, ja kesäisin kalastajia näkee kosken kivikoissa aamusta iltaan. Kosken kupeesta alkaa myös Virnamäen luonto- ja kulttuuripolku, jonka varrella voi nauttia Aurajoen kansallismaisemista ja muinaismuistoista uhrikivineen ja hautakumpuineen. Uusi ulkoilureitti Koroisiin tarjoaa väylän keskustaan saakka myös joen toista vartta pitkin, ja alue on myös osa Turkuun kehitteillä olevaa kansallista kaupunkipuistoa.

Lähdin tavoittelemaan pakkaspäivän aurinkoa kotini lähettyville Loimijoen rannalle, mutta aurinko päättikin olla juuri tämän puolituntisen pilvien takana. Joki oli joka tapauksessa näyttävä reunoilta leviävine jäälauttoineen pakottaen kiemurtelevan vesimassan kapeaksi uomaksi virran keskelle.

 

Talviauringonlasku Forssan Vieremästä katsottuna Autokeitaan suuntaan. Punaisena hehkuvan auringon lämpö kuitenkin väistyy pian hyytävän sinihuurun tieltä.

Valokuvatorstain 15. haaste: Valo. Kuvaaminen ja kuvien parissa työskenteleminen on jäänyt vähemmälle viime kuukausina, mutta jos sitä yrittäisi tästä lähtien ottaa säännöllisesti osaa kollektiiviseen valokuvausriehaan.

Liikkeelle lähdetään tutusti ja turvallisesti vanhalla, joskin nyt vähän uuden muodon saavalla kuvalla.

Turku: Verkapiha > Jäkärlä > Moisio > Rusko > Maskun Riviera > Raisio > Turku: Verkapiha - 45 km

Pyöräily on täysin ehdottomasti paras liikunnallinen tapa, jossa ihminen kulkeutuu paikasta toiseen ilman ulkopuolista voimanlähdettä. Hölkkääminen on turhauttavaa, liian hidasta ja liian itsetarkoitteista ja rullaluistelu puolestaan on liikaa sidottu maastoon. Pyörällä pääsee sopivan kauas maita ja mantuja tutkailemaan, mikä on löytöretkeilijälle mieluisinta. Kuntoilu on pyöräilyssä toisarvoista, jollaista sen aina tulisikin kuntoillessa olla. Tänään pyöräretki vei kohti Maariaa.

Maaria oli perinteikäs ja historiallinen pitäjä keskiajalla. Maarian pitäjän Aninkaisten kylän alue on tämän päivän Turun ruuhkaisinta keskustaa - tuolloin Turku oli vain pieni pläntti Tuomiokirkon ja luostarin välimailla. Maarian pitäjän vanhin rakennus on Räntämäkeen rakennettu, Marialle omistettu kirkko, Maarian kirkkona tänäkin päivänä tunnettu. Maarian pitäjä kulki myös Räntämäen nimellä keskiajalla. Tänä päivänä Räntämäki on opiskelijoiden täyttämä lähiö Halisten vieressä ja SuperSparin ja Prisman välissä.

Kasvava Turku imaisi myöhäiskeskiajalla Maarian Aurajoen rannan alueet itseensä, kun joen yli alettiin rakentaa siltoja. Viimeiset osat Maariasta sulautuivat Turkuun vuosina 1947 ja 1967. Tänä päivänä Maaria näkyy nimenä ainoastaan viitotuksissa, vaikka Maariaa ei sinänsä ole alueena olemassakaan. Nykyisin Maaria koostuu ainoastaan Turun vähemmän suosituista etäpesäkkeistä, kuten Moisio ja Jäkärlä, joissa on Turun huokeimmat asunnot ja jonne kukaan ei silti tai juuri siksi halua muuttaa.

On tämän päivän Jäkärlässä jotain hyvääkin. Vaikka olen Turussa kuusi ja puoli vuotta asunut ja aktiivisesti lähiseututuntemusta koko ajan kehittänyt, en ennen tätä päivää ollut koskaan törmännyt Turun seudun kenties hienoimpaan uimapaikkaan: tuulelta suojaisaan, hiekkavallien reunastamaan lampeen Jäkärlässä. Heti kun säät antavat myöten tuonne on pakko mennä uudestaan.

Kesän merkkejä lienee myös se, että kun yhtäkkiä metsän keskeltä pikkupolkuja pitkin pyörällä sujahtaa päättyvälle autotielle, tien laidassa on Volvo, jossa mies ja nainen ovat kenties aloittelemassa jotain sellaista, jota varten yleensä ajetaan Volvo kauas metsätien päätyyn. En jäänyt seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Aamuneljä ja viimeisetkin jutut on saatu viimeisteltyä ja lähetettyä eteenpäin taittoon. Deadlinen kanssa selviämisestä on selvästikin tullut taitolaji, jossa minä ajankäytön tarkkuuden suhteen pärjään enemmän kuin hyvin (tai sitten huonommin kuin kurjasti).

Kesä alkaa kuitenkin tästä - tästä se alkaa. Kävelystä Tuomaansillalla katsellen punaisen auringon kajoa rautatiesillan ja joen yläpuolella, lintujen laulusta, kun yksinäiset rekat ajavat keltaisena vilkkuvien risteyksien ohitse, aamun kosteuden tuoksusta koivun lehdillä, vapautuneista ajatuksista ja odotuksista, odotuksista.