Sveitsi todellakin on ihmeellinen maa. Yhdessä hetkessä ajaa autoa reilun kahden kilometrin korkeudessa vuoristoteillä lumivallien välissä, ja hetken päästä makoilee uimarannalla palmujen katveessa helteestä nauttien.

Matkasimme Genevestä Luganoon, ja ajomatka olisi ollut hyvinkin ripeä ellei Alppien Simplonin ylitysalueella olisi ollut parin tunnin ruuhkaa Sveitsin ja Italian rajalla ja jollemme olisi tämän jälkeen aikaa säästääksemme valinneet Pohjois-Italian Domodossolasta Sveitsin Locarnoon “oikotietä”, joka todellakin on kapein ikinä maailmassa julkiseksi tieksi kelvannut polku, jonka toisella puolella on pystysuora kallio ja toisella suora pudotus laaksoon. Ja kun 90 asteen kulman takaa täydellisestä pimennosta paikalliset suharit kaahaavat miljoonaa, tulee suomipojalle ikävä kotimaan tasaisia teitä.

Reitistä selvittyämme Lugano tarjosi kaikkea samaa kuin tunnetuimmat rantalomakohteet ja paljon enemmän: aurinkoa, kauniita vuoristomaisemia, ravintoloita ja ennen kaikkea rentoa meininkiä. Jos aikaa olisi ollut enemmän olisimme voineet poiketa nopeasti lyhyen matkan päähän Milanoon, mutta tällä kertaa yksi ilta ja päivä vietettiin täysin Luganossa.

Jos menomatka Luganoon oli mielenkiintoinen, ei paluu jäänyt yhtään vähemmälle. Selvittyämme moottoritielle päätimme säästää aikaa uudella reittivalinnalla. Nufenen ylityspaikan ollessa suljettu suuntasimme St. Goddartin ja Furkan ylityspaikoille. Matka tyssäsi heti alkuunsa, kun yritimme väistää vuoret alittavaan tunneliin joutumista ja ensinäkemältä kelpo kaista osoittautui myöhemmin laittomaksi, mikä herätti paikallisen poliisin mielenkiinnon. Tunnin “neuvottelun” jälkeen he huomasivat, että suomalaiset turistit ovat matkassa “ilman frangeja, euroja saati luottokorttia”, joten väsytystaktiikka toimi ja vältimme 100 frangin sakot.

Matka jatkui hetken, kunnes olimme nousseet taas kahden kilometrin korkeuteen ja lähestymässä Furkan ylityspaikkaa. Tällöin tie kuitenkin suljettiin, sillä huipulla pieni lumivyörymä oli katkaissut reitin. Edessä oli pitkä laskeutuminen tietä, jota olimme jo kivunneet. Ja kotimaan valtateille tottuneella on suhteellisen jännää kulkea puolen metrin päässä kaiteesta, jota ei ole ja nähdä vieressä valtavat vuorenseinämät ja alhaalla suuri pudotus ja laakson pohja.

Pienten vastoinkäymisten jälkeen selvisimme kuitenkin Geneveen, ja nyt jo voi sanoa, että reissu tulee olemaan mieleenpainuvin matka, jonka olen koskaan kokenut. Aivan heti en kuitenkaan Alppeja lähtisi uudelleen ylittämään.

Etukäteen kuullut puheet Sveitsistä ja vuoristoista osoittautuivat täysin alimitoitetuiksi. Joka puolella avautuvat vuoret saavat suomalaisiin mäkiin ja kukkuloihin tottuneen todellakin haukkomaan henkeään.

Keskeinen sijainti tekee Sveitsistä oivan matkakohteen. Majoitumme Genevessä, ja kaupunkiin tutustumisen lisäksi sieltä on helppo lähteä muuallekin retkeilemään.

Noin 40 kilometriä Genevestä etelään sijaitsee Ranskan puolella Annecyn kaupunki, jota myös Ranskan Venetsiaksi kutsutaan. Risteilevät kanaalit halkovat vanhaa keskustaa, ja reunamilla voi nauttia kahvista tai hyvästä ruuasta.

Geneven ja Annecyn väliltä löytyy myös eräs erikoisuus. Vanha Pont de la Caille yhdistää kaksi läheistä huippua ja on kauhistus korkean paikan kammoa tunteville. Alas ei sillalta kannata katsoa.

Vaikka Sveitsi on kaikkinensa suhteellisen kallis maa, on bensiini maassa erittäin halpaa. Tämä kannattaa muistaa, jos Keski-Euroopassa autoilee.

Automatka Saksaan alkoi lauttareissulla Viking Isabellalla. Lauttareissun ilot ja perjantai-illan riennot jäivät väliin, ja niinpä lähdimme lauantaina hyvissä ajoin Tukholmasta kohti Helsingborgia.

Matkan aikana näki Ruotsista monia puolia, joita ei aiemmin ollut ymmärtänyt. Yksi oli suurten järvien alueen upeat maisemat. Vietimme hetken Vätternin rannalla Brahehusin raunioita ja avautuvaa rantanäkymää tarkkaillen.

Etukäteen pelätyn hinnakas Tanska jäi taakse nopeasti ja pysähdyksittä. Helsingborin lautalta jatkoimme lähes suoraan Puttgardeniin ja Saksaan kulkevaan laivaan. Kyseiseltä lautalta löytyi hyvin samankaltaisia ostospaikkoja kuin ruotsinlaivoiltakin. Ero on vain se, että Puttgardenin laivalla olut maksaa puolet enemmän kuin maissa Saksan puolella

Saksan autobaanoilla saikin päästellä tuhatta ja sataa, ja niinpä 14 tunnin ja n. 1170 kilometrin jälkeen saavuimme Göttingeniin ilta-auringon laskeutuessa kukkuloitten taakse.

Turistipäiväkirjan seuraava jakso käsittelee Sveitsiä ja lähinnä Geneveä. Matka käynnistyy huomenna.

Ulkomailla ollessa merkittävintä on vierauden tunne. Siihen ihastutaan, ja sen takia kuljetaan ympyrää, kun mitään ei tunnu löytyvän. Kesän automatkaa ennakoiden olen kiinnittänyt huomiota saksalaisiin liikennemerkkeihin ja niiden selkeyteen.

Kaupunkialueen liikennemerkit ovat Göttingenissä kohtalaisen selkeitä. Ihmetystä herättävät ainoastaan liikennemerkeissä esiintyvät pienet nuolet. Luulisi, että pysäköinti kielletty -merkki itsessäänkin kertoisi, että se on voimassa kyseisestä merkistä eteenpäin. Ja kun merkkejä on siellä täällä ja nuolet osoittavat mihin sattuu, on väkisinkin jo puoliksi eksyksissä.

Bussin ikkunasta vilkuilin valtateiden reunojan keltapohjaisia opastekilpiä, joissa risteykset on merkitty hieman kaartuvilla, ruikun näköisillä, ohuilla viivoilla. Ikävä tulee suomen jykeviä paksuviivaisia opastemerkkejä. Kukakohan graafikko tai taiteilija on liikennemerkit suunnitellut? Sen verran merkit kuitenkin maittain eroavat, että paikallisen “designin” huomaa heti.

Pieniä kummasteluja ovat herättäneet myös liikenneympyrän kaltaiset risteykset, jotka eivät ole liikenneympyröitä sekä t-risteykset, joissa on liikennevalot vain kahdelta puolelta lähestyttäessä.

Göttingen on kymmenien kirkkojen kaupunki. Mutkitteleville kaduille ja kahviloiden, leipomoiden ja ravintoloiden paljouteen eksyvälle kirkot tarjoavat hyvän kiintopisteen. Suunnistaminen sujuu helposti, kun tietää, minkä tornin huippua tulee seurata.

Kirkot ovat myös rakennuksia, jotka ovat ajattoman kauniita. Koristelut ja jylhät rakenteet viehättävät. Toisaalta kaupungissa, jossa asuinrakennuksetkin ovat kuin linnoja, ei kirkkojen esteettisyys nouse niin erityiseen arvoon.

Turussa tuomiokirkko paistaa esiin kilometrien päästä ja muodostaa oman, itsenäisen saarekkeensa, palasen keskiaikaista historiaa. Göttingenissä kirkot sulautuvat tiiviiksi osaksi kaupungin yleisilmettä.

Kirkkojen portailla syötetään puluja ja nautitaan eväistä. Terasseilla juodaan kahvia tai olutta. Toisella laidalla katumuusikko soittaa kitaraa, toisella lihakauppias veistää vartaasta lampaanlihaa. Ihmiset istuvat penkeillä leudossa kevätsäässä, toiset kulkevat ohitse.

Saksa on suomalaiselle ihmiselle yhtäaikaa tuttu ja tuntematon maa. Kaupunkien yleisilme hyvin hoidettuine kahviloineen ja baareineen on jopa pohjoismaiseen hygieeniaankin tottuneelle yllättävän siisti. Esimerkiksi Frankfurtin juna-aseman tunnelit peittoavat viihtyvyydessään Helsingin asematunnelin sokkelot selvästi. Kuitenkin joka puolella näkee asioita, jotka ovat toisin kuin koto-Suomessa.

Kahvilakulttuuria ei Suomessa juuri ole. Saksan kaupungeissa leipomoita, konditorioita, kahviloita ja baareja näkyy kaikkialla. Vaikka on torstaiyö ja kello kolme, palvelee Frankfurtin juna-asemalla kymmenkunta pikku purtavaa myyvää kauppaa. Ja mikäs sen mukavampaa, kun odotella junaa nauttien kuumista juomista ja herkullisista, vasta leivotuista patongeista ja muffinsseista.

Toinen kummastelun aihe on rakennuskanta. Pääsimme aamulla Göttingeniin, ja heti aluksi ihailimme vanhankaupungin iäkkäitä rakennuksia, jotka näyttävät olevan erittäin hyvin hoidettuja. Aivan keskustan ympäristöstä puuttuvat täysin suomalaiselle kaupunkikuvalle tutut, 60-lukulaiset sosialistista realismia edustavat betonikerrostalot. Kaikkialla näkyy persoonallisia, yksilöllisiä ja toisistaan poikkeavia, mutta yhdessä yhtenäisen kaupunkikuvan muodostavia rakennuksia.

Hieman kielteisemmän kuvan olemme ehtineet saada paikallisesta vuokra-asuntojen markkinoinnista ja varustetasosta. Helposti voisi esimerkiksi luulla, että asunnosta, jossa on “keittokomero” löytyisi jääkaappi.

Auf wiedersehen, sanoo saksalainen.