Näin jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen ja Ruotsin voitonjuhlien jälkimainingeissa on sopiva aika tehdä katsaus läntisen naapurimme pääkaupunkiin Tukholmaan. Omalta kohdaltani Tukholman matkailu on jäänyt tuntiin laivan kannella tai pikaiseen pyrähdykseen suoraan satamaan. Nyt vietin viikonlopun kaupunkia koluten paikallisten oppaidenkin avustuksella.

Paitsi että Tukholma yllätti minut kokonsa puolesta, en myöskään osannut odottaa Pohjoismaista löytyvän yhtä hyvin säilynyttä vanhaa kaupunkikuvaa kuin mitä gamla stanissa tai osin muuallakin saatoin havaita. Jälleen kerran Suomen historiallinen köyhyys ja valtakunnan nuoruus paistoi läpi. Kyllä Suomessakin asutusta on ollut, mutta kaupunkikulttuuri on melko köykäistä, vaikka maailmaa, kuinka turkulaisittain haluaisi katsoa Helsingistä nyt puhumattakaan.

Vanhasta kaupunkikulttuurista kiinnostuneelle tuli siis jälleen yksi uusi - ehkä joidenkin mielestä ilmeinenkin - kohde perusteellisemmin tutkittavien paikkojen listalle. Ihmisvilinästä ja ostoskeskuksista en pidä, mutta kapeat kujat, mäkiset mukulakivikadut ja tunnelmalliset ravintolat ja kahvilat synnyttävät aitoa innostuneisuutta.

Jotta kirjoitus ei menisi aivan Tukholman ylistykseksi, on syytä palauttaa mieliin Lordin shokeeraava euroviisuvoitto lauantai-illalta. Olin itse Tukholmassa seuraamassa esitystä Brittiläisessä pubissa turkkilaisen henkilökunnan ja ruotsalais-suomalaisen seurueemme kera. Koko pubi syttyi kannustamaan Lordia, ja välissä annettiin myös Turkille myötätuntotaputuksia, jotta baarimikot pysyisivät hyväntuulisina eivätkä sulkisi ovia.

Jostain kumman syystä tuntui hyvältä idealta lähteä juhlimaan viisuvoittoa Sergelin torille, jossa mm. 1995 suomalaiset herättivät juhlinnallaan yleistä paheksuntaa. Yllätys oli, ettemme olleetkaan ainoita suomalaisia, vaan suihkulähteen laitamilla liehuivat Suomen liput ja ohikulkevien autojen Lordi-jytän läpi kuului suomenkielistä kannustusta ja ilakointia. Jotenkin ulkomailla tällainen juhlinta tuntuu aidommalta.

Latvian pääkaupungin Riian valitseminen lomakohteeksemme aiemmin suunnitellun Saksan ja Keski-Euroopan sijaan perustui matkan huokeuteen sekä haluun tutustua aiemmin vähälle tuntemukselle jääneeseen Baltiaan. Viiden päivän (13.6. - 18.6.) aikana ennakkokäsitykset toteutuivat hyvin, ja Riika ympäristöineen jopa yllätti myönteisesti viihtyisyydellään ja monipuolisuudellaan.
Read on »

Turku: Verkapiha > Jäkärlä > Moisio > Rusko > Maskun Riviera > Raisio > Turku: Verkapiha - 45 km

Pyöräily on täysin ehdottomasti paras liikunnallinen tapa, jossa ihminen kulkeutuu paikasta toiseen ilman ulkopuolista voimanlähdettä. Hölkkääminen on turhauttavaa, liian hidasta ja liian itsetarkoitteista ja rullaluistelu puolestaan on liikaa sidottu maastoon. Pyörällä pääsee sopivan kauas maita ja mantuja tutkailemaan, mikä on löytöretkeilijälle mieluisinta. Kuntoilu on pyöräilyssä toisarvoista, jollaista sen aina tulisikin kuntoillessa olla. Tänään pyöräretki vei kohti Maariaa.

Maaria oli perinteikäs ja historiallinen pitäjä keskiajalla. Maarian pitäjän Aninkaisten kylän alue on tämän päivän Turun ruuhkaisinta keskustaa - tuolloin Turku oli vain pieni pläntti Tuomiokirkon ja luostarin välimailla. Maarian pitäjän vanhin rakennus on Räntämäkeen rakennettu, Marialle omistettu kirkko, Maarian kirkkona tänäkin päivänä tunnettu. Maarian pitäjä kulki myös Räntämäen nimellä keskiajalla. Tänä päivänä Räntämäki on opiskelijoiden täyttämä lähiö Halisten vieressä ja SuperSparin ja Prisman välissä.

Kasvava Turku imaisi myöhäiskeskiajalla Maarian Aurajoen rannan alueet itseensä, kun joen yli alettiin rakentaa siltoja. Viimeiset osat Maariasta sulautuivat Turkuun vuosina 1947 ja 1967. Tänä päivänä Maaria näkyy nimenä ainoastaan viitotuksissa, vaikka Maariaa ei sinänsä ole alueena olemassakaan. Nykyisin Maaria koostuu ainoastaan Turun vähemmän suosituista etäpesäkkeistä, kuten Moisio ja Jäkärlä, joissa on Turun huokeimmat asunnot ja jonne kukaan ei silti tai juuri siksi halua muuttaa.

On tämän päivän Jäkärlässä jotain hyvääkin. Vaikka olen Turussa kuusi ja puoli vuotta asunut ja aktiivisesti lähiseututuntemusta koko ajan kehittänyt, en ennen tätä päivää ollut koskaan törmännyt Turun seudun kenties hienoimpaan uimapaikkaan: tuulelta suojaisaan, hiekkavallien reunastamaan lampeen Jäkärlässä. Heti kun säät antavat myöten tuonne on pakko mennä uudestaan.

Kesän merkkejä lienee myös se, että kun yhtäkkiä metsän keskeltä pikkupolkuja pitkin pyörällä sujahtaa päättyvälle autotielle, tien laidassa on Volvo, jossa mies ja nainen ovat kenties aloittelemassa jotain sellaista, jota varten yleensä ajetaan Volvo kauas metsätien päätyyn. En jäänyt seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Aamuneljä ja viimeisetkin jutut on saatu viimeisteltyä ja lähetettyä eteenpäin taittoon. Deadlinen kanssa selviämisestä on selvästikin tullut taitolaji, jossa minä ajankäytön tarkkuuden suhteen pärjään enemmän kuin hyvin (tai sitten huonommin kuin kurjasti).

Kesä alkaa kuitenkin tästä - tästä se alkaa. Kävelystä Tuomaansillalla katsellen punaisen auringon kajoa rautatiesillan ja joen yläpuolella, lintujen laulusta, kun yksinäiset rekat ajavat keltaisena vilkkuvien risteyksien ohitse, aamun kosteuden tuoksusta koivun lehdillä, vapautuneista ajatuksista ja odotuksista, odotuksista.

Tämä olkoon viimeinen kirjoitus kesälomakaupungistani Göttingenistä, Niedersachsenin läänistä, Pohjois-Saksan eteläosasta ja Länsi-Saksan itäosasta. Vajaat pari kuukautta ovat kuluneet nopeasti.

Huomenna suuntaamme pariksi päiväksi Hampuriin ja sieltä Tanskan ja Ruotsin kautta Viking Isabellalla (vai oliko se Amorella…) Turkuun.

Voi olla, että koto-Suomessa tulee ikävä ristikkotalojen täyttämiä pikkukyliä ja runsaita kukkaistutuksia. Vaikka matkan varrella eteen on tullut monenmoista ihmettä ja kummaa, on ensikosketukseni Saksaan ollut erittäin positiivinen. Saas nähdä, milloin seuraavan kerran kävellään Göttingenin kaduilla ja kujilla.

Ulkomaankirjeenvaihtaja palaa kotiin. Nähdään siellä.

Göttingen sijaitsee laaksossa kahden kukkulan välissä. Toisen kukkulan huipulla on vanhastaan vartiotornina toiminut Bismarckin torni. Otto von Bismarck liittyy myös Göttingenin historiaan, sillä nuorna miehenä vuonna 1833 Saksan tuleva suurmies opiskeli Göttingenin yliopistossa.

Nykyisin Bismarckin torni on viikonloppuisin avoinna uteliaille ihmisille. Tornista avautuu mahtava näkymä punakattoisten talojen, vihreiden metsiköiden ja avarien peltojen maisemaan.

Parhaillaan Göttingenissä on myös meneillään järjestyksessään 612. Sch�tzen- und Volksfestivaalit. Kadut täyttyvät omituisiin vaatteisiin pukeutuneista, marssimusiikkia soittavista ihmisistä, ja kulkue matelee läpi kaupungin vanhalle raatihuoneelle. Eilisessä avajaisjuhlassa ohjelmasta ennalta tietämättömiä säikyteltiin mm. julmetun kovaäänisillä tykinlaukauksilla.

Mainitsemisen arvoista on vielä sekin, että saksalainen makkara on ihan hyvää luonnottoman harmaasta väristään huolimatta.

Turistikohteissa liikkuessa törmää jatkuvasti ihmisiin, jotka ottavat valokuvia toisistaan, maisemista ja rakennuksista. Olen mielenkiinnolla seuraillut, miten ihmiset toimivat tällaisissa kuvaustilanteissa.

Välillä ihmisiin iskee julkisilla paikoilla joukkopsykoosi: jostain paikasta on aivan pakko ottaa kuvia, kun muutkin ottavat. Kamerat kaivetaan esiin heti, kun huomataan, että muutkin kuvaavat jotain siltaa, raatihuonetta tai suihkulähdettä.

Suurimmalla osalla lomakuvaajista ei myöskään ole minkäänlaista käsitystä pokkarikameran salaman kantavuudesta. Illan hämärtyessä näkee salamavalon välähdyksiä tilanteissa, joissa salamasta ei ole kerta kaikkiaan mitään hyötyä (kaukana oleva kohde). Päinvastoin kuvasta tulee musta, kun kameran automatiikka luulee, että salaman teho riittäisi valaisemaan kohteen, vaikka se ei todellisuudessa riitä.

Kenties hauskin tapaus sattui Prahassa, jossa Kaarlen sillalla kävellessä törmäsin japanilaisperheeseen, jonka isä kantoi mukana täysimittaista jalustaa. Aina vähän väliä isä asetti jalustan tielle ja kiinnitti pienenpienen digikameransa jalustaan ja otti koko perheestä kuvan itselaukaisimella. Onhan huomattavasti vaivattomampaa raahata keskellä kirkasta päivää jalustaa ympäri ruuhkaista vanhaakaupunkia kuin pyytää jotain toista turistia näppäämään kuvan.