Jadesoturi on outolintu suomalaisessa elokuvateollisuudessa, jos tätä kalevalaista tarustoa kiinalaiseen mystiikkaan yhdistävää elokuvaa edes suomalaisena voi pitää. Elokuvaa on Suomen lisäksi kuvattu Virossa ja Kiinassa, ja rahoituskin tulee osaksi ulkomailta. Elokuva on hieno osoitus erilaisesta ajattelutavasta. Suomi-elokuvien synkkyys ja melankolisuus on vain tunnelmallinen värisävy elokuvassa, joka taiteilee ajallisesti ja kulttuurisesti rikkaissa maisemissa.

Itämaisten taisteluelokuvien perinne on Jadesoturista helppo havaita. Kuitenkin kalevalaisuus ja suomalaisuus tekee Jadesoturista ainutlaatuisen yhdistelmän myyttejä ja maailmoita. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa: menneisyyden myyttisessä Kiinassa ja nykypäivän Suomessa. Tasot nivoutuvat toisiinsa muodostaen yhden kierteelle vääntyneen ajanjakson.

Fantastisuus on suomalaisuudelle ja suomen kielelle vieras elementti, vaikka kulttuurimme vahvoihin myytteihin pohjaakin. Siksi on paljon helpompi heittäytyä ihmetyksettä miekkojen kalskeeseen itämaisissa maisemissa kiinankielisen dialogin keskellä kuin suomalaisessa kaupunkikuvassa, johon useimmiten liitetään lähinnä (inho)realistisuus. Elokuva ei kuitenkaan pyytele anteeksi tai selittele olemassaoloaan vaan ansaitsee paikkansa. Jadesoturin kerronta vie mukaansa, ja elokuvan visuaalinen kauneus hämmästyttää - myös tummansävyisessä Suomessa.

Itse myyttisiin viittauksiin Kalevalan ja Kiinan taruston yhteneväisyydestä ei kannatakaan enempää uhrata aikaa. Lajityyppinsä mainiona edustajana Jadesoturissa on kyse fiktiosta, ja fiktiona elokuvaa tulee tarkastellakin. Mytologioista kiinnostuneille elokuva tarjoaa kuitenkin hyvän tartuntapinnan myyttien universaaliuteen ja inhimillisyyteen. Loppujen lopuksi sankaruus ja tarut kumpuavat ihmismielen syövereistä ja arkielämän tapahtumista.

Star Wars 3:n alkua odotellessa Kinopalatsissa silmieni eteen piirtyi traileri vielä tänä vuonna teattereihin päätyvästä Ihmeneloset-elokuvasta. Lapsuuteni vietin hyvin pitkälti Marvelin sarjakuvien parissa, ja niinpä tietyistä hahmoista muodostui mieleeni selviä kuvia siitä, millaisia he oikeasti ovat. Ehkä Daredevilia ja Ben Affleckia lukuun ottamatta kaikki supersankaribuumin synnyttämät Marvel-elokuvat ovat olleet erittäin myönteisiä yllätyksiä ennakkokäsityksistäni huolimatta. Ihmenelosetkin herätti trailerin perusteella odotuksia, joskin komiikka tuntui jo siinä vähän kankealta. Yksi asia pisti trailerista silmään ja vieläpä pahasti: Jessica Alba.

Reed Richardsin puoliso Susan Storm (näkymätön nainen) on sarjakuvissa vaalea ja kypsän älykäs osa nelikkoa. Tämä mielikuva särkyy ja pirstaleiksi hajoten, kun elokuvassa rooliin astuu lähinnä nuorten miesten päiväunena kameran edessä esitetty teinimäinen Alba. Hiukset ovat elokuvaa varten vaalennettu, mutta muuten latinosävytteinen näyttelijätär ei oikein sovi mielikuvaan sarjakuvan Susan Stormista. Täytyy elokuvan tekijöitä toki ymmärtää. Totta kai teinien (ja jo teini-ikänsä ylittäneiden) saavuttamiseksi täytyy jokaisessa sankarielokuvassa olla yksi beibe, ja tokihan Alba jo Dark Angelissa tottui potkimaan pahiksia ja siinä sivussa vielä huuliaankin törröttämään. Silti tällainen Susan Stormin erotisoiminen tuntuu hyvin hyvin väärältä.