Viime kesänä seurasin Ylen Teksti-TV:n toimittajan Matti Rämön pyörämatkaa Saharaan ja takaisin. On aina ilo havaita, että on ihmisiä, jotka eivät pelkää toteuttaa jopa hullulta kuulostavia suunnitelmiaan. Täysin ohi silmieni oli puolestaan tähän päivään saakka mennyt Osmo Soininvaaran Helsingin Sanomien sivuilla julkaistu blogi pyörämatkasta Nizzaan. Matkamiesten kertomistapa on erilainen. Rämö esittää lyhyitä katkelmia tien päältä lukuisten kuvien sävyttämänä. Soininvaara on pohtivampi. Hänen kertomuksensa valottavat pyörämatkalaisen taivalta ja vieraiden maiden ihmeitä yleisemmin ja laajemmin. Ei ole ihme, että Soininvaara on kirjoittanut kokemustensa pohjalta myös kirjan: Fillarilla Nizzaan.

Polkupyörämatkailuun liittyy arkikokemuksesta katsoen jotain rajoja rikkovaa. Pyörä mielletään kulkuneuvoiksi työ- tai kauppamatkalle, mutta sillä taittuu pidempikin matka yllättävänkin nopeasti. Suhde matkantekoon ja reittiin ylipäänsä on hyvin läheinen, ja lihasvoimalla eteen päin menemisessä on myös askeettisen kokemuksen ulottuvuus: matkalla voi yhtä aikaa sulkeutua sisimpäänsä että avautua maailmalle.
Olen vaivihkaa rakentanut mielessäni haavetta omasta pidemmästä pyöräretkestäni Keski-Euroopassa tai Baltiassa. Aivan Rämön tai Soininvaaran renkaanjälkiä en tahtoisikaan seurata, mutta hieman pienemmän mittakaavan pyörämatka hamassa tulevaisuudessa voisi olla kokemus, jota ei hevillä unohtaisi. Sen verran tiedän jo omasta kokemuksestani, ettei pidempi pyörämatkakaan vaadi periaatteessa kuin aikaa, kärsivällisyyttä ja seikkailunhalua, jos peruskunto on edes kelvollisella tasolla. Aika tosin on tänä päivänä vajavainen resurssi, joten muutaman vuosittaisen lomaviikon käyttötarkoitukset on mietittävä tarkoin.

Omia seikkailuja odotellessa voi onneksi ammentaa toisten kokemuksista. Rämön ja Soininvaaran retket ovat jo takana, mutta näköjään joku hullu pyrkii kiertämään polkupyörällä koko maailmankin.