Pohdin kesäkuun loppupuolella Münchenissä stadionilla screeniltä seuratun MM-kisaottelun jälkimainingeissa sitä, miten suomalaisessa fanikulttuurissa riehakkuutta ja ilonpitoa nähdään “lähinnä liian monen alkoholiannoksen jälkeen, jolloin vaikutelma ei välttämättä ole kovin positiivinen tai mukaansa tempaava”. Eilen Helsingin Olympiastadionilla Suomen ja Portugalin EM-karsintaottelu näytti, että suomalaisetkin katsojat voivat pitää ääntä ja juhlia joukkueensa puolesta. Toki lippumeri ei ollut yhtä valtaisa kuin Saksassa, ja kannatuslaulut olivat harvojen hupia. Kannatus hakee ehkä muotoaan, mutta kiinnostusta on ja paljon. Tämä nähtiin stadionilla yleisön eläessä pelitapahtumien keskellä ja kannustaessa Suomea.

Ottelu oli viihdyttävä ja värikäs, ja yllätyksekseni huomasin pelin jälkeen, ettei tasapeliinkään voinut olla täysin tyytyväinen, vaikka ennalta sitäkin hyvänä tuloksena olisi pitänyt. Otteluselostuksista viis, niitä voi lukea sanomalehtien urheiluosastoilta. Eräs minua suuresti huvittanut piirre oli stereotypioiden osoittautuminen todeksi katsojarakenteessa. Äänekkäimpiä katsojia ovat aina muutaman liian monen Olvin tai Lapin Kullan nauttineet kolmekymppiset miehet. Eilen katsomossa oli kuitenkin yksi odottamaton väestönryhmä: Cristiano Ronaldoa ja Portugalia kannattamaan tulleet 12-15-vuotiaat teinitytöt.

Siinä missä raavaat miehet naureskelivat Ronaldon kaatuilulle ja huusivat “Menikö tukka sekaisin Kristiina”, tytöt tyytyivät jupisemaan toisilleen ja paheksumaan äänekkäimmän yleisönosan käyttäytymistä (jossa toki nähtiin ylilyöntejä, kuten usein käy). Vaikka toki Suomen puolesta liputinkin, en voi kuitenkaan väittää, että minun näkökulmani peliin olisi yhtään sen parempi kuin takanani istuneiden tyttöjen. He ainakin avoimesti uskaltavat kannattaa suosikkiaan, mikä ei välttämättä tämän päivän akateemisten penkkiurheilijoiden kohdalla ole itsestäänselvyys. Kannatus vaatii aina paneutumista ja paneutuminen heittäytymistä ja intoa.

Ottelu päättyi 1-1, joten tulos oli ainakin puoliksi mieluinen kaikille.