Ankaran mainonnan ja hypetyksen uhriksi joutuminen ei tällä kertaa ollut lainkaan kivuliasta ja inhottavaa, kun päätin uudistaa matkapuhelimeni G3-kytkykaupan myötä. Toki olen jo joutunut odottelemaan operaattorien välistä hidastelua numeronsiirrossa, mutta kärsivällisyyttä minulla on - etenkin, kun nyt sain jo puhelimen hypisteltäväksi.

Sony Ericssonin K600i tarjoaa jopa hämmästyttävän helposti iBookini kanssa kommunikoivan Bluetooth-yhteyden sekä radion, mediasoittimen ja 1,3 megapikselin kameran. Kuten kameramarkkinoilla yleensäkin, on resoluutio selkeästi kamerakännyköiden mainosvaltti. Ihmisiä vakuutetaan luulemaan, että kamera on hyvä, kun siinä on tarpeeksi tarkkuutta. K600i:n tapauksessa olisin mieluusti luopunut puolista pikseleistä, jos tarkennus olisi kunnossa eikä kuva täynnä pakkausartifakteja ja vääristymiä.

Suuria odotuksia kamerakännyköiden kuvanlaadulle minulla ei ollutkaan, ja toisaalta ei tällaista laitetta varsinaisiin kameroihin voikaan verrata. Kamerakännykkä on lelu, joka on aina mukana - sellaisena sille voi hyvin löytää erilaisia käyttötarkoituksia dokumentoinnista nopeisiin hetken taltiointeihin. Vuoden luontokuvaa tai aikakauslehden kansikuvaa laitteella tuskin otetaan, mutta tuopa se täysin uuden tason kuvaukseen ja sitä kautta elämän visualisointiin.

Maisemaa yläkerran ikkunasta. Yksi ensimmäisistä K600i:n testikuvista

Tänään astuin Turun yliopiston luonnontieteiden talo I:n luentosali IX:stä ulos hieman hämmentyneissä tunnelmissa. Takana oli todennäköisesti (ja toivottavasti) yliopistourani viimeinen tentti. Suomen kielen oppiaineen syventävien opintojen lopputentissä vastailin kiperiin kysymyksiin yritysnimistöä, deskriptiivisiä sanoja ja käännössuomen erikoisuuksia koskien. Gradu toki on vielä kirjoittamatta, mutta tentit ovat nyt takana.

Tenttitunnelmaa aistiessani pohdin myös sitä, miten tiettyjä minulle tuntemattomia ihmisiä näkee ainoastaan näinä lopputenttipäivinä, jotka sittemmin minulta lupaa kysymättä on tiedekuntatenttipäiviksi muutettu. Kasvot ovat tuttuja, toisten kohdalla nimenhuudon seurauksena nimetkin. Nämä ihmiset eivät liity elämääni mitenkään, mutta silti yhdistän heidät joihinkin tiettyihin hetkiin ja paikkoihin. Näenkö heitä enää koskaan?

Hermostunut odotus, jännittynyt hiljaisuus ja jostain päin aulaa kuuluva yhdessä tenttisaliin pääsyä odottelevan kaveriporukan rennohko juttelu. Odotus auditorion penkeillä ja viaton katselu seinille, kun valvoja pyytää tiivistämään jokaiseen penkkiin, jotta kaikki mahtuisivat. Minä haluan levittää paperini rauhassa ympärilleni (enhän minä isokokoisena ihmisenä sentään halua viereeni ketään häiritsemään, menköön tuonne penkkien päätyihin).

Viimein helpottava ja tunnelman laukaiseva lausahdus: kuoret saa avata. Reilun tunnin kirjoittamisen ja käden puistelun ja rentouttamisen jälkeen voi selän suoristaa ja katseen kääntää eteenpäin. Viimeinen silmäys konsepteihin. Tarkistaminen on turhaa, kaikki on jo sanottu ja kirjoitettu. Helpottava sisäänhengitys ja katsaus ympärille, missä muut keskittyneinä tuijottavat papereitaan. Kynä ja kumi penaaliin, konseptit kuoreen ja kohtelias pyyntö väistää, jotta pääsen tarvikkeineni astelemaan sivukäytävää alaspäin kohti tentaattoria. Hiljainen tervehdys, ojennus ja opiskelijakortin näyttö. Viimeinen katse, ovi kiinni ja pois.

Näin jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen ja Ruotsin voitonjuhlien jälkimainingeissa on sopiva aika tehdä katsaus läntisen naapurimme pääkaupunkiin Tukholmaan. Omalta kohdaltani Tukholman matkailu on jäänyt tuntiin laivan kannella tai pikaiseen pyrähdykseen suoraan satamaan. Nyt vietin viikonlopun kaupunkia koluten paikallisten oppaidenkin avustuksella.

Paitsi että Tukholma yllätti minut kokonsa puolesta, en myöskään osannut odottaa Pohjoismaista löytyvän yhtä hyvin säilynyttä vanhaa kaupunkikuvaa kuin mitä gamla stanissa tai osin muuallakin saatoin havaita. Jälleen kerran Suomen historiallinen köyhyys ja valtakunnan nuoruus paistoi läpi. Kyllä Suomessakin asutusta on ollut, mutta kaupunkikulttuuri on melko köykäistä, vaikka maailmaa, kuinka turkulaisittain haluaisi katsoa Helsingistä nyt puhumattakaan.

Vanhasta kaupunkikulttuurista kiinnostuneelle tuli siis jälleen yksi uusi - ehkä joidenkin mielestä ilmeinenkin - kohde perusteellisemmin tutkittavien paikkojen listalle. Ihmisvilinästä ja ostoskeskuksista en pidä, mutta kapeat kujat, mäkiset mukulakivikadut ja tunnelmalliset ravintolat ja kahvilat synnyttävät aitoa innostuneisuutta.

Jotta kirjoitus ei menisi aivan Tukholman ylistykseksi, on syytä palauttaa mieliin Lordin shokeeraava euroviisuvoitto lauantai-illalta. Olin itse Tukholmassa seuraamassa esitystä Brittiläisessä pubissa turkkilaisen henkilökunnan ja ruotsalais-suomalaisen seurueemme kera. Koko pubi syttyi kannustamaan Lordia, ja välissä annettiin myös Turkille myötätuntotaputuksia, jotta baarimikot pysyisivät hyväntuulisina eivätkä sulkisi ovia.

Jostain kumman syystä tuntui hyvältä idealta lähteä juhlimaan viisuvoittoa Sergelin torille, jossa mm. 1995 suomalaiset herättivät juhlinnallaan yleistä paheksuntaa. Yllätys oli, ettemme olleetkaan ainoita suomalaisia, vaan suihkulähteen laitamilla liehuivat Suomen liput ja ohikulkevien autojen Lordi-jytän läpi kuului suomenkielistä kannustusta ja ilakointia. Jotenkin ulkomailla tällainen juhlinta tuntuu aidommalta.

Mainostetaan nyt täälläkin. Ylläpitämäni mentula.net-sivusto on kokenut kasvojenkohotuksen. Ylimääräisiä rönsyjä on karsittu ja keskitytty ydinsisältöön. mentula.net -blogi tarjoaa mahdollisuuden perheen yleisiin jutusteluihin ja kuvagalleriaan tullaan lisäämään merkittävissä määrin lähinnä minun ja isäni ottamia valokuvia.

Kevään ja lämpimien päivien myötä olen saanut kipinän kuntoiluharrastukseen. Levottomana sieluna en jaksa järjestelmällisesti harrastaa mitään yhtä tiettyä lajia, joten pyrin kompensoimaan tätä määrätietoisuuden puutetta lajivalikoiman kasvattamisella, jolloin mieli saa tarpeeksi erilaista virikettä. Lähinnä kysymykseen tulevat pallopeleille ja joukkuelajeille myönteisen sosiaalisen ympäristön puutteen johdosta lenkkeily, rullaluistelu, uinti ja pyöräily, joista viimeisin tuntuu kaikista mielekkäimmältä. Saahan pyörän päällä erinomaisen mahdollisuuden tutustua lähiseutuihin.

Tänään matka suuntautui Tammelaan, josta jatkoin Saaren kansallispuistoon, jonne täytyy myöhemmin ehdottomasti palata patikoimaan. Kartatta kulkien reitiltä erehdyksen vaara on aina olemassa, ja tällä kertaa kartanmuistelijan inhimillinen erehdys johti siihen, että matkani kasvoi noin 15 kilometrillä suunnitellusta ja pääsin tutustumaan mäkiseen ja mutkaiseen keskellä korpimetsää kulkevaan pikkutiehen. Virhe oli loppujen lopuksi onni onnettomuudessa, sillä uudelta reitiltä löytyi Ruostejärven ranta ja Hämeen luontokeskus. Myös Ruostejärvelle on palattava myöhemmin eväiden kanssa.

Nyt saa hyvällä omallatunnolla löhöillä hetken sohvalla kasvojen punotusta laskien ja pohkeiden polttelua tunnustellen. Mutta mukavaa pyöräily on. Kuntoilu on parhaimmillaan silloin, kun sitä ei ajattele kuntoiluna.

Polkupyörän matkamittari kertoo, että reitin pituus oli 54,34 kilometriä. Keskinopeudeksi muodostui 23,8 km/h, kun taas parhaimmillaan mittari nousi lukemiin 45,8 km/h.

Kuvaaminen on jäänyt alkuvuodesta hävettävän vähälle. Vasta nyt kuljeskelin varsinaisesti ajan kanssa Forssan kaupunkimaisemia ikuistaen. Matka Vieremästä keskustaan on leppoisa Loimijoen rantateitä kulkien. Joki luo muutoinkin kaupungin vanhoihin katumaisemiin lämminhenkisen leiman.

Uusia aikuistumisen merkkejä ilmaantui kesän lämpöä juhlistavan rivitaloasujan talouteen. Entinen parvekekäyttöä varten hankittu sähkögrilli sai kyytiä, kun markettireissun päätteeksi terassin auringonpaisteessa pääsi kokoamaan oikeaa pallogrilliä.

Hämmästyttävästi ensimmäinen käyttö meni täysin suunnitellusti, eikä hiilien sytyttämisessä ollut minkäänlaista ongelmaa eivätkä savu ja häkä puhkuneet hiilistä pelätyllä tavalla. Porsas- ja kalkkunavartaat ruskistuivat ja mustekalarinkulat paahtuivat. Samaan aikaan grillaajaa grillattiin kuumilla auringonsäteillä.

Asunnon vierestä löytyi myös mölkkypeleihin sopiva nurmikenttä, joten kyllä tästä hyvä kesä tulee.