Tämä olkoon viimeinen kirjoitus kesälomakaupungistani Göttingenistä, Niedersachsenin läänistä, Pohjois-Saksan eteläosasta ja Länsi-Saksan itäosasta. Vajaat pari kuukautta ovat kuluneet nopeasti.

Huomenna suuntaamme pariksi päiväksi Hampuriin ja sieltä Tanskan ja Ruotsin kautta Viking Isabellalla (vai oliko se Amorella…) Turkuun.

Voi olla, että koto-Suomessa tulee ikävä ristikkotalojen täyttämiä pikkukyliä ja runsaita kukkaistutuksia. Vaikka matkan varrella eteen on tullut monenmoista ihmettä ja kummaa, on ensikosketukseni Saksaan ollut erittäin positiivinen. Saas nähdä, milloin seuraavan kerran kävellään Göttingenin kaduilla ja kujilla.

Ulkomaankirjeenvaihtaja palaa kotiin. Nähdään siellä.

Kameralaukku on yllättävänkin tärkeä osa valokuvausharrastusta. Jos laukku on huono, ja kameran mukaan ottaminen tuntuu vaikealta ja rasittavalta, jäävät kuvatkin ottamatta. Jos panostaa satoja (tai tuhansia) euroja kameraan, niin kyllä laitteelle tulisi hankkia myös arvoisensa laukku.

Minulle tuli tarve hankkia kameralaukku joulun jälkeen, kun sain uuden Canon 300D:n. Järjestelmäkamera vie pokkaria enemmän tilaa, joten suuntasin valokuvausliikkeisiin ja tavarataloihin. Epätoivo meinasi iskeä, kun kaikkialla laukkuja myytiin kalliilla hinnoilla ja vastineeksi rahalle olisi saanut keveitä ja keppoisia kangaslaukkuja, jotka tuntuivat paitsi heiveröisiltä myös jotenkin rumilta ja ainoastaan kameralaukuksi kelpaavilta. Minä halusin laukun, jota voisin käyttää missä vain ja koska tahansa.

Pelastus löytyi tällä kertaa Stockmannin alennusmyynneistä, joista löysin juuri tarkoituksiini sopivan saksalaisen Vivancon valmistaman, mustan ja nylonista(?) tehdyn tyylikkään laukun. Ja hintaa koko komeudelle kertyi vaivaiset 9 euroa. Laukun sisusta on jaettavissa “tarraseinillä” kolmeen osioon ja ulkopuoleltakin löytyy erilaisia taskuja neljä kappaletta. Tilaa on juuri sopivasti.

Minä olen mieltynyt laukkuuni niin paljon, että käytän sitä päivittäin myös aivan tavallisena käsilaukkuna, jonne mahtuu milloin mitäkin. Ironista on kuitenkin se, että järjestelmäpaketti (kamera ja 1-2 objektiivia ja mahdollisesti ulkoinen salama) kulkevat nyt mukanani, minne tahansa menenkin, kun pokkarikameran aikoina erillisen pikkulaukun mukaanottaminen tuntui vaikealta ja vaivalloiselta, ellei kuvaaminen ollut retken itsetarkoitus.

Oman laukkuni suhteen olen katunut ainoastaan sitä, etten ostanut kerralla useampaa kappaletta, sillä jokusen vuoden päästä voi laukku olla loppuun kulutettu.

Göttingen sijaitsee laaksossa kahden kukkulan välissä. Toisen kukkulan huipulla on vanhastaan vartiotornina toiminut Bismarckin torni. Otto von Bismarck liittyy myös Göttingenin historiaan, sillä nuorna miehenä vuonna 1833 Saksan tuleva suurmies opiskeli Göttingenin yliopistossa.

Nykyisin Bismarckin torni on viikonloppuisin avoinna uteliaille ihmisille. Tornista avautuu mahtava näkymä punakattoisten talojen, vihreiden metsiköiden ja avarien peltojen maisemaan.

Parhaillaan Göttingenissä on myös meneillään järjestyksessään 612. Sch�tzen- und Volksfestivaalit. Kadut täyttyvät omituisiin vaatteisiin pukeutuneista, marssimusiikkia soittavista ihmisistä, ja kulkue matelee läpi kaupungin vanhalle raatihuoneelle. Eilisessä avajaisjuhlassa ohjelmasta ennalta tietämättömiä säikyteltiin mm. julmetun kovaäänisillä tykinlaukauksilla.

Mainitsemisen arvoista on vielä sekin, että saksalainen makkara on ihan hyvää luonnottoman harmaasta väristään huolimatta.

Turistikohteissa liikkuessa törmää jatkuvasti ihmisiin, jotka ottavat valokuvia toisistaan, maisemista ja rakennuksista. Olen mielenkiinnolla seuraillut, miten ihmiset toimivat tällaisissa kuvaustilanteissa.

Välillä ihmisiin iskee julkisilla paikoilla joukkopsykoosi: jostain paikasta on aivan pakko ottaa kuvia, kun muutkin ottavat. Kamerat kaivetaan esiin heti, kun huomataan, että muutkin kuvaavat jotain siltaa, raatihuonetta tai suihkulähdettä.

Suurimmalla osalla lomakuvaajista ei myöskään ole minkäänlaista käsitystä pokkarikameran salaman kantavuudesta. Illan hämärtyessä näkee salamavalon välähdyksiä tilanteissa, joissa salamasta ei ole kerta kaikkiaan mitään hyötyä (kaukana oleva kohde). Päinvastoin kuvasta tulee musta, kun kameran automatiikka luulee, että salaman teho riittäisi valaisemaan kohteen, vaikka se ei todellisuudessa riitä.

Kenties hauskin tapaus sattui Prahassa, jossa Kaarlen sillalla kävellessä törmäsin japanilaisperheeseen, jonka isä kantoi mukana täysimittaista jalustaa. Aina vähän väliä isä asetti jalustan tielle ja kiinnitti pienenpienen digikameransa jalustaan ja otti koko perheestä kuvan itselaukaisimella. Onhan huomattavasti vaivattomampaa raahata keskellä kirkasta päivää jalustaa ympäri ruuhkaista vanhaakaupunkia kuin pyytää jotain toista turistia näppäämään kuvan.

Lähes joka kylällä ja kaupungilla on Saksassa oma sadunhohtoinen historiansa. Tarinat ja legendat elävät kadunvarsikoristeluissa ja nähtävyyksissä, joilla Keski-Euroopassa matkaavia houkutellaan ristiin rastiin Saksaa. Satujen maailmaan halajava voi jopa kulkea läpi Saksan vievää satujen tietä.

Hameln on kuuluisa pillipiiparin tarusta. Jokainen on varmaan lukenut tai kuullut sadun Hamelniin kaupunkiin saapuvasta pillipiiparista, joka johdattaa rotat pois kylästä. Tämän päivän Hameln on täynnä merkkejä tarusta: rottapatsaita, pillipiiparin taloja, kesäteatteriesityksiä, turistiopastuksia…

Myös Göttingen liittyy tarujen maailmaan. Grimmin veljekset toimivat kaupungissa germanistiikan professoreina ja kokosivat samalla tarukokoelmaansa. Hivenen länteen kaupungista, Weser-joen toiselta puolen, pienten teitten päästä metsän keskeltä löytyy Prinsessa Ruususen linna Sababurg.

Kyseessä ei ole baijerissa sijaitseva Neuschwansteinin linna, jota Disney on käyttänyt oman Ruususen linnansa esikuvana, vaan linna, johon Grimmin veljekset perimätiedon mukaan ovat sadun liittäneet. Sababurg on Neuschwansteinia koruttomampi ja pienempi, mutta kaukana asutuksesta sijaitseva linna lumoaa mystisyydellään ja ainutkertaisuudellaan. Nykyisin Sababurgissa toimii Prinsessa Ruususen tarun ympärille rakennettu tasokas hotelli.

Praha on Tsekin pääkaupunki. Asukkaita Prahassa on n. 1,2 miljoonaa, ja 800-luvulla perustetun kaupungin pinta-ala on 496 km2. Praha on myös vertaansa vailla oleva matkailukohde.

Junamatka Göttingenistä Prahaan sujui nopsasti, ja etenkin rata Dresdenistä Elbe-joen vartta pitkin tarjosi näyttäviä jokimaisemia. Tsekkiin menevissä junissa on monien Itä-Euroopan maiden tyyliin pieniä kabinetteja käytäväpenkkirivien sijaan.

Matka sijoittui samaan iltaan, kun Tsekki pelasi jalkapallon EM-kisoissa Kreikkaa vastaan. Perille saavuttuamme suurin huolenaiheeni oli, mistä tietää, kuinka pelissä kävi. Vähitellen kadut täyttyivät Tsekin lippua heiluttelevista ja kannustushuutoja hoilaavista ihmisistä, joten ajattelin Tsekin voittaneen. Ystävällinen taksikuski kuitenkin kertoi ottelun oikean lopputuloksen 0-1 Kreikalle. Monet jalkapallon suurmaat saavat ottaa oppia tällaisesta käytöksestä. Englannissa ikkunat ja puistonpenkit olisivat saaneet kyytiä.

Praha on joka tapauksessa ainutlaatuinen kaupunki vanhoine mahtavine rakennuksineen. Kasvavista turistilaumoista ja nousevasta hintatasosta huolimatta kaupungissa on paljon nähtävää ja koettavaa. Tällä kertaa pari päivää ei riittänyt kaikkeen, mutta vanha kaupunki tuli kierrettyä moneen otteeseen, ja kenties hätkähdyttävimmän elämyksen tarjosi kaikessa kauheudessaan keskiaikaisten kidutusvälineiden museo.