Auran panimon naapurissa asuvana jykevän panimorakennuksen ohi tulee kuljettua päivittäin. Panimo perustettiin Linnankadun ja joen väliin vuonna 1884.

Olutta ja virvoitusjuomia valmistettiin tiloissa 1970-luvulle saakka. Panimon ykköstuote oli monien kaiholla muistelema Aura-olut. Viimeinen, mustalla suruetiketillä varustettu Aura III -pullo valmistui Kaarinan panimon pullotuslinjalta 14.12.1995.

Monille on ilouutinen, että tänä vuonna Aura-olut palaa kauppojen hyllyille - keväällä Turun seudulla ja syksyllä muualla Suomessa. Uutta Hartwall Auraa valmistetaan Hartwallin omissa tehtaissa, joten sinänsä olut ei liity Turkuun tai turkulaisuuteen muuten kuin nimensä ja sen historian perusteella. Tosin oluen valmistuksessa on kunnioitettu alkuperäisen Aura-oluen makua.

1930-luvulla Auran panimosta kärrättiin olutta hevosin ja vaunuin. Tänä päivänä panimorakennuksessa on Turun kaupungin nuorisotiloja sekä yritysten toimistoja. Panimon vanhassa makasiinirakennuksessa toimii Rocca-ravintola.

Aukean keskusteluissa joku joskus ihmetteli, miksi kaikki turkulaiset kuvaavat Aurajokea. Eiväthän helsinkiläisetkään ryntää suoraa päätä Vantaanjoen rannoille kameroitten kanssa. Tosin Vantaanjoen mystifiointi on aloitettu musiikkiteollisuuden puolella Hiljaa virtaa Vantaa -laulelmalla.

Aurajoessa on jotain erityisen viehättävää. Läpi maaseudun kaupungin ytimeen virtaava joki kokoaa yhteen kävelijöitä, auringonpalvojia, siiderin- ja oluenjuojia, veneilijöitä. Aurajoki on valtimo, joka tuo elämän virran Turkuun, minkä huomaa selvästi kauniina kevätpäivinä ihmismassojen liikkuessa sen rannoilla ja penkereilä.

Aurajoen rannalla asuvana on mukava nähdä, kuinka joki herää eloon. Vierasvenesatama täytyy paateista, ja Ukkopekka ja Rudolfina risteilevät vieden illallisvieraita kohti saariston tunnelmaa.

Ainoa moite Aurajoelle tulee sen väristä. Yöllä se näyttää tummalta ja komealta, mutta päivällä samealta ja ruskealta.

Yhä valoisempina kevätpäivinä mieleen tulee, josko raaskisi hankkia huokean telezoomin 300D:n kit-linssin seuraksi. Budjetti ei missään nimessä veny kovin laadukkaan linssin ostamiseen (jos venyy ollenkaan), joten katse suuntautuu huokeisiin 70-300mm -objektiiveihin.

Lähinnä vaihtoehtoja on kolme: Canon EF 75-300/4.0-5.6 III, Sigma 70-300/4.0-5.6 Macro APO Super II ja Tamron AF 70-300/4.0-5.6 LD Macro. Kaikki nämä asettuvat hinnaltaan (AC-Foto) noin 180 - 220 euron välille Tamronin ollessa huokein ja Canonin kallein. Sigman tai Tamronin valintaan houkuttelisivat Canonia paremmat macro-ominaisuudet. Ja tiedetään kyllä, että monien mielestä tämän hintaluokan linssit ovat yhtä tyhjän kanssa, mutta minä otan ainakin parempia kuvia niillä linsseillä, joita minulla on kuin niillä, joista haaveilen vuosikymmenet.

Näitä kolmea objektiivia on Dpreview:n foorumeilla vuoroin kehuttu ja vuoroin haukuttu. Photozone.de-sivuston objektiivivertailuissa ei mitään suuria eroja näiden välille ole saatu. Asteikolla yhdestä viiteen kaikki sijoittuvat optisessa laadussa välille 2 - 2.2. Ja suurimmat erothan laadussa tulevat joka tapauksessa ääripäissä kuvatessa.

Tähän asti olen pärjännyt hyvin 300D:n kit-objektiivilla, mutta lisää pituutta kaipaisin linssiin. Urheilua seuratessa pääsisi helposti katsomosta käsiksi tiiviseen tunnelmaan, ja muutenkin teleobjektiivilla avautuisi uusi maailma kuvattavaksi.

Voi olla, että objektiivin hankkiminen jää vielä haaveeksi. Toisaalta nyt se tulisi hankkia, jos siiitä jotain iloa haluaisi saada. Pimeinä syys- ja talvipäivinä ei enää käsivaralta 300 millisellä objektiivilla niin vain kuvailla. Etenkin, kun 300D heittää vielä peliin 1,6x field of view cropin.

Ehkä toistaiseksi tyydyn isompiin tuoppeihin.

Harrastajavalokuvaajat keskittyvät tavallisesti kuvaamaan elottomia kohteita, kuten rakennuksia tai maisemia. Näitä on helppo kuvata: ne eivät karkaa, ne eivät valita, niille ei tarvitse selitellä, ne eivät kysele.

Elollisista kuvattaviksi pääsevät useinmiten eläimet tai lapset, jotka eivät ole oppineet epäluuloisiksi. Aikuisten ihmisten kuvaaminen on jotenkin epäilyttävää. Kuvaamiselle tulisi tällöin olla erityisen perustellut motiivit. Koskettavimmat kuvat kertovat kuitenkin tunteista ja elämyksistä, ihmisistä.

Henkilökuvaus on todennäköisesti valokuvauksen haastavin muoto. Etenkin, jos haluaa kuvata ihan tavallisia ihmisiä, eikä ammattilaisia malleja. Vaatii suurta rohkeutta lähestyä kameran kanssa vierasta ihmistä. Toinen vaihtoehto on hankkia pitkä objektiivi ja vaania “uhreja” julkisilla paikoilla, mutta se vasta epäilyttävää onkin.

Herkko ja Tarja olivat vapunpäivän kävelyllä vaivattomia kuvattavia. Vastaan tuli päivän mittaa lukuisia muitakin vappua juhlivia, joista olisin halunnut kuvan ottaa. Rohkeus vain puuttui. Ehkä en osaa perustella edes itselleni, mitä varten tällaisia kuvia haluaisin ottaa saati sitten että selittäisin muille.

Mutta joka kerta, kun kameran kääntää kohti hienoa rakennusta, jylhää luontoa ja kasvia tai puuta, voisi kysyä itseltään, miksei kuvaa aitoa elämää, arkea iloineen ja suruineen - miksei kuvaa toista ihmistä.

Vappu on kummallinen juhla, jossa juhlivat kuka mitenkin. Perinteisesti kaksijakoinen työväen ja opiskelijoiden juhla on tänä päivänä koko kansan yhteinen karkelo.

Etenkin vasemmiston marssit ja kulkueet ovat yhä harvinaisempi näky. Turussa juhlia sentään pidettiin, mutta kovin näkyviä ne eivät olleet. Mielenosoitukselliset kyltitkin nojasivat lastenkirjaston seinää vasten Vanhalla Suurtorilla.

Vartiovuorella juhlahumu oli toista. Valkolakkiset opiskelijat ja nuoruuttaan muistelevat keski-ikäiset täyttivät nurmialueet kuohuviiniä ja simaa siemaillen ja piknik-eväitä maistellen.

Toisille vappu merkitsee armotonta jääkiekon seuraamista. Piknikit pidetään olohuoneissa tai baareissa, ja kuohuviini on vaihtunut kaljaan.