Pari kuvaa vielä eiliseltä kuvausreissultani.

Tänään UPS toi objektiivitilaukseni suoraan käsiini työpaikalle. Vaikeaa oli odottaa iltaan, kun mieli teki päästä kokeilemaan uutta Sigman 70-300 APO II -linssiä käytännössä.

Objektiivi tuntuu heti erittäin hyvältä. Rakenteellisesti linssi on hyvä, ja kuvanlaatukin tuntuu testikuvien perusteella minun käyttötarkoituksiini erinomaiselta. Lyhyt terävyysalue pitkillä polttoväleillä on myös mieleeni.

Ulkoilutin linssiä ensin Ruissalon Saaronniemessä ja sitten Kupittaanpuistossa ja heti perään Littoistenjärven rannan maisemissa.

300D:n kit-objektiivin kanssa Sigman 70-300-millinen muodostaa erittäin hyvän parivaljakon. I have a feeling that this is a beginning of a beautiful
friendship.

PS Täytyy vielä kiittää AC-Fotoa ystävällisestä ja ripeästä palvelusta. Näin nettikaupan tuleekin toimia.

Vanhoissa valokuvissa on maagista voimaa. Ne herättävät iloa, riemua, naurua, mutta myös surua ja hämmennystä. Vanhat albumit ja kuvakokoelmat ovat tallenteita ajasta, jota ei ole. Tuota aikaa saattaa kaivata, ja vaikkei sitä kaipaisikaan, herättää se mielessä vahvoja tunne-elämyksiä.

Ryhdyin tänään kevätsiivoukseen ja ensimmäinen tehtäväni oli siivota pöytäni laatikot. Olen muutaman vuoden ajan säilyttänyt alalaatikossa valokuvia, joille en muutakaan paikkaa keksi.

Mitä tällaisille kuville tulisi tehdä? Roskiinkaan niitä ei raaskisi heittää, mutta albumiinkaan ne eivät mahdu. Valokuvauksellisesti vanhat kuvani eivät ole hienoja eivätkä erityisen onnistuneita muutenkaan, mutta ne ovat kuitenkin tallennettuja hetkiä elämästäni. Heittäisinkö menemään historiaani, muistojani?

Monet kuvani ovat peräisin ajalta, jolloin elämäni oli hyvin toisenlaista kuin nyt. Ne herättävät vuosienkin jälkeen aitoja tunnereaktiota ja vierauden tunnetta, kun tajuan, että tuo aika on ikuisesti mennyt. Ei niin, että sitä kaipaisin. Sitä vain tajuaa elämän lopullisuuden ja ajan raa’an etenemisen.

Taidan tyytyä kokoamaan kuvat tiiviisti entistä pienempään laatikkoon. Sinetöin arkun kymmeniksi vuosiksi eteenpäin ja työnnän entistä syvemmälle pöydän alalaatikoihin. Ehkä kaivan laatikon esiin parin vuoden päästä ja muistelen kaikkea uudelleen; ehkä silloin tiedän jo paremmin, mitä kuville pitäisi tehdä.

Pinja on pieni iloinen tyttö, joka ei kauaa paikallaan pysy; kulkee ympäriinsä ja tutkii paikkoja, oppii maailmaa. Terveisiä vanhemmille.

Kevään ja kesän koittaessa tulee kamera käännettyä helposti kohti elämää pienempiä asioita, pienenpieniä pörriäisiä ja muita ötiäisiä. Makrokuvaus paljastaa maailman, jota silmä ei näe.

Tilaamani Sigma 70-300mm APO Macro Super II -objektiivin pitäisi sopia kohtalaisesti myös makrokuvaukseen. Parin kesän yrittämisten jälkeen alan vihdoinkin tajuta, ettei sillä ole väliä, pystyykö kameralla kuvaamaan kahden sentin päästä, jos kuvattavat kohteet karkaavat tähtäimestä jo hyvissä ajoin ennen tätä. Pitkän polttovälin makrokykyinen objektiivi sitä vastoin mahdollistaa kuvauksen hiukan kauempaa ja kohdetta suututtamatta.

Henkeäsalpaavan kauniit perhoskuvat ovat vielä ottamatta. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan.

Mustavalkokuvaukseen liittyy mielessäni kehitteiden ja kiinnitteiden tuoksuisia muistoja lapsuudesta. Pimiön hämärässä hohtavan valon alla katon rajassa roikkuu pyykkipojilla kuivumaan kiinnitettyjä kuvia; pöydät ja laatikot ovat täynnä kemikaalipulloja - osa täysiä osa tyhjiä.

Kuvausharrastukseen yllyttävistä vaikutteista huolimatta kiinnostukseni valokuvaukseen heräsi vasta digikuvauksen myötä. Siinä missä mustavalkoisuus on ollut monelle kuvansa itse vedostavalle käytännön sanelema ratkaisu, on se digikuvaajille yleisesti ottaen vieras tekniikka.

Mustavalkoisuus sopii digikuvaukseen kuitenkin siinä missä filmillekin. Mustavalkoisuus tuo kuvaan hillittyä arvokkuutta, jota ei värikuvista löydy. Harmaan sävyt pakottavat katsomaan kuvaa eri tavalla. Kuvassa on vähemmän värikylläistä maalauksellisuutta, enemmän muotoja ja harkittua sommittelua.

Myllykosken reissu käynnistyi urheilullisissa merkeissä, kun suuntasimme Kotkaan FC KooTeePeen ja MyPan otteluun. MyPa hävisi, mutta sain tilaisuuden näpsiä muutamia kuvia katsomosta käsin.

Urheilukuvaus on taiteen laji sinänsä. Tilanteet vaihtelevat nopeasti ja ratkaisevat hetket mitataan sekunnin sadasosissa. Yritäpä siinä tallentaa juuri se hetki, kun pallo kopsahtaa päähän, ja pusku suuntautuu kohti alakulmaa.

Footbag on hivenen jalkapalloa staattisempi laji, mutta silmä tarkasti kiinni etsimessä saa sitäkin kuvata. On mielenkiintoista, miten vasta jälkeenpäin kuvista todella huomaa, millaisia liikkeitä “pallon pompottelun” aikana tulee tehtyä.