Vanhoissa valokuvissa on maagista voimaa. Ne herättävät iloa, riemua, naurua, mutta myös surua ja hämmennystä. Vanhat albumit ja kuvakokoelmat ovat tallenteita ajasta, jota ei ole. Tuota aikaa saattaa kaivata, ja vaikkei sitä kaipaisikaan, herättää se mielessä vahvoja tunne-elämyksiä.

Ryhdyin tänään kevätsiivoukseen ja ensimmäinen tehtäväni oli siivota pöytäni laatikot. Olen muutaman vuoden ajan säilyttänyt alalaatikossa valokuvia, joille en muutakaan paikkaa keksi.

Mitä tällaisille kuville tulisi tehdä? Roskiinkaan niitä ei raaskisi heittää, mutta albumiinkaan ne eivät mahdu. Valokuvauksellisesti vanhat kuvani eivät ole hienoja eivätkä erityisen onnistuneita muutenkaan, mutta ne ovat kuitenkin tallennettuja hetkiä elämästäni. Heittäisinkö menemään historiaani, muistojani?

Monet kuvani ovat peräisin ajalta, jolloin elämäni oli hyvin toisenlaista kuin nyt. Ne herättävät vuosienkin jälkeen aitoja tunnereaktiota ja vierauden tunnetta, kun tajuan, että tuo aika on ikuisesti mennyt. Ei niin, että sitä kaipaisin. Sitä vain tajuaa elämän lopullisuuden ja ajan raa’an etenemisen.

Taidan tyytyä kokoamaan kuvat tiiviisti entistä pienempään laatikkoon. Sinetöin arkun kymmeniksi vuosiksi eteenpäin ja työnnän entistä syvemmälle pöydän alalaatikoihin. Ehkä kaivan laatikon esiin parin vuoden päästä ja muistelen kaikkea uudelleen; ehkä silloin tiedän jo paremmin, mitä kuville pitäisi tehdä.