Göttingen on kymmenien kirkkojen kaupunki. Mutkitteleville kaduille ja kahviloiden, leipomoiden ja ravintoloiden paljouteen eksyvälle kirkot tarjoavat hyvän kiintopisteen. Suunnistaminen sujuu helposti, kun tietää, minkä tornin huippua tulee seurata.

Kirkot ovat myös rakennuksia, jotka ovat ajattoman kauniita. Koristelut ja jylhät rakenteet viehättävät. Toisaalta kaupungissa, jossa asuinrakennuksetkin ovat kuin linnoja, ei kirkkojen esteettisyys nouse niin erityiseen arvoon.

Turussa tuomiokirkko paistaa esiin kilometrien päästä ja muodostaa oman, itsenäisen saarekkeensa, palasen keskiaikaista historiaa. Göttingenissä kirkot sulautuvat tiiviiksi osaksi kaupungin yleisilmettä.

Kirkkojen portailla syötetään puluja ja nautitaan eväistä. Terasseilla juodaan kahvia tai olutta. Toisella laidalla katumuusikko soittaa kitaraa, toisella lihakauppias veistää vartaasta lampaanlihaa. Ihmiset istuvat penkeillä leudossa kevätsäässä, toiset kulkevat ohitse.

Saksa on suomalaiselle ihmiselle yhtäaikaa tuttu ja tuntematon maa. Kaupunkien yleisilme hyvin hoidettuine kahviloineen ja baareineen on jopa pohjoismaiseen hygieeniaankin tottuneelle yllättävän siisti. Esimerkiksi Frankfurtin juna-aseman tunnelit peittoavat viihtyvyydessään Helsingin asematunnelin sokkelot selvästi. Kuitenkin joka puolella näkee asioita, jotka ovat toisin kuin koto-Suomessa.

Kahvilakulttuuria ei Suomessa juuri ole. Saksan kaupungeissa leipomoita, konditorioita, kahviloita ja baareja näkyy kaikkialla. Vaikka on torstaiyö ja kello kolme, palvelee Frankfurtin juna-asemalla kymmenkunta pikku purtavaa myyvää kauppaa. Ja mikäs sen mukavampaa, kun odotella junaa nauttien kuumista juomista ja herkullisista, vasta leivotuista patongeista ja muffinsseista.

Toinen kummastelun aihe on rakennuskanta. Pääsimme aamulla Göttingeniin, ja heti aluksi ihailimme vanhankaupungin iäkkäitä rakennuksia, jotka näyttävät olevan erittäin hyvin hoidettuja. Aivan keskustan ympäristöstä puuttuvat täysin suomalaiselle kaupunkikuvalle tutut, 60-lukulaiset sosialistista realismia edustavat betonikerrostalot. Kaikkialla näkyy persoonallisia, yksilöllisiä ja toisistaan poikkeavia, mutta yhdessä yhtenäisen kaupunkikuvan muodostavia rakennuksia.

Hieman kielteisemmän kuvan olemme ehtineet saada paikallisesta vuokra-asuntojen markkinoinnista ja varustetasosta. Helposti voisi esimerkiksi luulla, että asunnosta, jossa on “keittokomero” löytyisi jääkaappi.

Auf wiedersehen, sanoo saksalainen.

Valokuvakansioissa esitellään kuvia syntymäpäivistä, häistä, rippijuhlista, hautajaisistakin. Kuvat toimivat muistojen tallentimena, ja elämästä halutaan muistaa vain ne iloiset ja merkittävät tapahtumat. Albumeja täyttävät sivupaikalla myös lomakuvat.

Tyypillinen lomakuva on sellainen, joka kuvaa ihmistä lomapaikan maisemia vasten. Kuvasta voi myöhemmin nähdä, että täällä minä olen ollut - onhan sieltä otettu kuva todisteeksi. Lomakuvissa hymyillään ja tehdään kaikkea mieluisaa. Lomalla on hauskaa, minkä pitää välittyä lomakuvista. Vaikka aurinkorannoilla olisikin ollut välillä ahdistavan kuumaa ja muutenkin hermot kireällä, niin ainahan voi katsoa kuvia ja sanoa “kyllä meillä oli vain niin hauskaa…”.

Loma ja uuteen paikkaan matkustaminen tarjoavat kuitenkin toisenkin näkökulman valokuvaukseen. Maisemanvaihdos luo kirjaimellisesti uudet maisemat. Kaikki erilaisuus kiehtoo, ja se mikä sattuu silmään, päätyy helposti myös kuvauksen kohteeksi.

Minä lähden tänä iltana vajaaksi pariksi viikoksi Saksaan. Nähtäväksi jää, millaisia näkymiä maa tarjoaa ja millaisia kuvia muistikortille taltioituu. Kesällä palaan samaan paikkaan kahdeksi kuukaudeksi ja etenkin tuolloin aion viettää päiviä kävellen pitkin kaupungin kujia tutkien paikkoja kameralaukku olalla. Kun ympäristö on tuntematon, herää tutkimusretkeilijän mieli. Kotikaupungissa löytöretket eivät tunnu löytöretkiltä eivätkä löydökset saavutuksilta.

Toivotaan, että seuraavan kymmenen päivän aikana pääsisin nettiinkin muutaman kerran. Toisaalta uutispimennossa oleminen on välillä rentouttavaakin. Ja ainoita tuntemiani saksan kielen sanoja lainaten: achtung, ich komme!

Siivous ja asioiden ja esineiden järjestelmällinen sijoittaminen eivät ole koskaan olleet minun vahvuuksiani. Fyysisen epäsiisteyden lisäksi ainainen riesa on ollut kovalevyn kansioiden sotkuisuus. Tasaisin väliajoin pidän “suursiivouksen”, jonka päätteeksi kotikansion alle tulee uusi kansio “sälää”, jonne sitten päätyvät kaikki ongelmatapaukset. Hus hus maton alle kaikki pölyt.

Digikuvien suhteen säilyttäminen on myös tärkeää. Kuvat tulisivat olla helposti löydettävistä myöhemminkin ilman, että tarvitsee koluta läpi satoja ja satoja hakemistoja ja tiedostoja. Kesäkuusta 2001 lähtien kuvatiedostoja on koneelleni kertynyt 4500-5000.

Kuvien järjestely tuottaa vaikeuksia. Aluksi arkistoin kuvat puolivuosittain omaan hakemistoonsa ja sitten hakemistot eri aihepiirien mukaan. Sittemmin ACDSeen kättöönoton jälkeen olen kansioinut kuvat päivämäärän perusteella lähtien vuodesta ja kuukaudesta aina päiviin saakka. Rationaalisina hetkinäni olen ajatellut hyödyntää ACDSeen tietokantaa kuvien lajitteluun, mutta vähäiseksi on se panostus jäänyt.

Pian huomaakin sen, kuinka tärkeää olisi kehittää järjestelmä, jossa kuvat voisi heti siirtohetkellä arkistoida jotenkin mielekkäästi. Tällöin säästytään vaivalta, kun tavarat menevät paikoilleen aina käytön jälkeen. Mutta minä en tällaiseen kurinalaiseen toimintaan taivu. Bitit jäävät lojumaan kiintolevyille aivan kuten vaatteet ja paperit pöydille ja lattialle.

Jossain vaiheessa on edessä taas “suursiivous” ja uusi kansio nimeltä “sälää”. Siihen asti kaikki hyvin.

Kuvien rajauksen tarkempi suunnitteleminen kannattaa aina. Kuvasuhteen miettiminen ja erilaiset kokeilut tuovat uusia puolia esiin vanhoista ja tutuistakin kuvista.

Yleisin virhe rajauksen suhteen on liiallinen väljyys. Kuvassa on keskellä jotain pientä ja sitten ympärillä pelkkää tyhjää. Kuvankäsittelyohjelmassa käy “turhien” reunojen poisto vaivattomasti. Usein kuvaa voi rajata rankastikin, tiivis rajaus luo voimakkaan ja intiimin tunnelman ja tuo katsojan keskellä tapahtumaa.

Toki rajausta tulee miettiä jo kuvaushetkellä. Usein kuitenkin vasta jälkikäsittelyssä kuvasta nousee esiin joku asia, jota haluaa korostaa. Tällöin onnistunut rajaus luo melkein uuden kuvan. Itse olen kuvaustottumuksissani huomannut, että jätän sommittelun entistä enemmän käsittelyvaiheeseen ja kuvaan “välijiä” kuvia. Rajaus nimittäin onnistuu jälkikäsittelyssä helposti, mutta liian tiivistä rajausta ei niin vain korjatakaan.

Väitänkin, että vasta digikuvaus on tuonut kuvien tehokkaan rajauksen jokaisen kameran käyttäjän ulottuville. Filmille kuvatessa 99% kuvaajista on kehitysliikkeen armoilla mitä tulee lopulliseen tulosteeseen. Pokkarikamerat ovat myös huonoja etsimen kautta tapahtuvan rajauksen kannalta. Etsin näyttää “virheellisesti” ja yleensä vain 80-90 % kuvan todellisesta alasta. Tällöin on elintärkeää, että kuvaajalla on mahdollisuus käsitellä kuvaa ennen kuin siitä tehdään paperituloste.

Kuvan sommittelu ja rajaus on oma taiteenlajinsa, johon on sääntönsä ja ohjeensa. Ja kuten vanha sanonta kuuluu: on syytä opetella säännöt, ennen kuin niitä lähtee rikkomaan.