Kun yhtäjaksoinen tienpinta katkeaa, astuu paikkaan, jossa aika ei määritä tekemistä eikä tahto. Ilman lautturia ei takaisin ole menemistä. Meri erottaa mantereesta muutakin kuin saaria ja laitureita. Henkinen etäisyys on välimatka kilometreissä potenssiin kymmenen, puut lehmuksia tai muita.

Kieli on vieras, ja tiet kapeita, mäkisiä ja mutkaisia. Ympäristö näyttää jotenkin rauhalliselta ja itsenäiseltä. Elää jäälauttojen keskellä, odottaa kesää, aurinkoa, aaltoja ja veneitä, lomailijoita autoineen ja polkupyörineen. Katselee ympärilleen, jossa lähikaupat, pankit ja kioskit. Kaikki jotenkin toisin, ja tienviitat, joita ei enää muista, baarit, jotka eivät vielä auki.

Äkkiä on taas lautalla, matkalla kotiin, kaupunkiin, kerrostaloihin, lähikauppoihin ja myyjiin, jotka sanovat hei tai moi tai terve. Kotona muistelee outoa vierautta ja ajattelee kesää, aurinkoa ja aaltoja. Selaa kalenteria ja karttaa. Hakee sanoja ja istuu alas. Hymyilee.