Canon EOS 300D
Canon EF-S 18-55 @18mm
1/60s
F5
ISO 100

Minä en Samulin lailla käyttänyt Goretex-kenkiä liikkuessani eilen Turun vetisessä talvisäässä. Askeleitani siivittivät uskolliset tennarit, joiden lisäksi olen hairahtunut vain yksiin muihin kenkiin reilun vuoden sisällä.

Muutettuani Turkuun syksyllä 1998 ihmettelin, miksi ihmeessä paikalliset käyttävät talvisin sateenvarjoja. Tammikuussa ihmiset kulkivat varjot päänsä päällä, vaikka taivaalta tuli puhdasta lunta. Kainuun lumisilta korpimailta tulleena hämmästelin myös, mikseivät täkäläiset ihmiset pitäneet kunnollisia pipoja, talvitakkeja saati kenkiä, vaikka pakkasta oli reippaasti ja korvat ja nenät punottivat. Tämäkö oli sitten sitä eteläsuomalaista, trendikästä kaupunkilaisuutta?

Mutta mikä minä nyt olen puhumaan: tennareissa väistelen lätäkköjä keskellä kylmintä talvea ja kiroan vähänkin kovempia pakkasia. Pysyn sisällä 98% päivästä ja olen ulkona vain sen ajan, joka menee paikasta A paikkaan B siirtymiseen.

Joskus vielä pitäisi hankkia kunnon talvilenkkarit - sellaiset tarrakiinnitteiset suorat ja pitkävartiset, 80-lukulaisittain vaaleansiniset tai -vihreät kengät, joilla pärjää lumessa ja pyryssä. Sitten ne kiinni minisuksiin ja mäkeä laskemaan. Mukaan voisi ottaa kasettimankan, josta kuuluisi joko Pet Shop Boysin It’s a Sin tai Sandran Maria Magdalena.

Mutta ensin tähän tarvittaisiin vain hiukan lunta. Jossain päin Suomea sitä näyttää olevankin.

Monissa perheissä tai talouksissa on se yksi ihminen, jota ei koskaan valokuvissa näy. Lomakuvissa poseeraavat veljet ja siskot, isät ja äidit tai puolisot. Omassa kahden hengen yhteisössämme minä olen se, joka ei valokuvista päätellen ole juuri koskaan missään.

Minulle itselleni ottamani valokuvat kertovat sen, mitä minä olen nähnyt, missä minä olen ollut. Vieraille silmäpareille on usein kuitenkin samantekevää, kuka kuvat on ottanut. Kuvista nähdään se, mitä kuva esittää - ei motiiveja tai tarkoituksia.

Törmäsin Digital Photography blogin kautta valokuvaaja Bill Jaystä kertovaan uutiseen. Jay on siitä merkillinen kuvaaja, että hän kuvaa pääasiassa muita valokuvaajia. Idean hän sai vuonna 1971, jolloin hänen valokuvaajaystävänsä menehtyi leukemiaan. Jay kävi läpi ystävänsä valokuvakokoelmia ja löysi lukemattomien kuvien joukosta ainoastaan yhden kuvan, jossa tämä itse esiintyi.

Tuosta hetkestä lähtien Jay on kuvannut niin ammattilaiskuvaajia kuin lomakuvia ottavia turistejakin. Hänen tarkoituksenaan on asettaa korokkeelle ihminen kuvien takaa ja kertoa kuvaamisen motiiveista ja taustoista sekä siitä, millä tavalla kuvia otetaan.
- Olitpa missä päin tahansa on ruumiin kielestä helppoa havaita, mikäli joku on ottamassa kuvaa, Jay toteaa.

Glamourlehtien muotokuvissa mallien iho näyttää utuisen pehmeältä ja rypyttömältä. Syynä ovat pehmeäpiirtolinssit sekä kuvankäsittely. Vanha valokuvaajien niksi saman vaikutelman luomiseksi kotikutoisessa muotokuvauksessa on käyttää sukkahousuja.

Kuvaus tapahtuu niin, että sukkahousut pingotetaan kireälle linssin päälle. Tämän jälkeen kuvataan tavalliseen tapaan. Sukkahousut tekevät kuvasta tasapaksun ja harmaan, joten sävyjä on syytä muokata hieman kuvankäsittelyohjelmassa.

Pehmeä piirto johtuu sukkahousujen verkkomaisesta kuviosta. Kauemmas kohteeseen tarkentava kamera ei varsinaisesti havaitse sukkahousuja, mutta ne aiheuttavat kuvan pehmentymisen. Tuloksena onkin muotokuva, jossa iho ja rypyt siloittuvat. Tämä johtuu pitkälti myös objektiivin polttovälistä, joten pienemmillä polttoväleillä ja digipokkareilla sukkahousukuvaus ei onnistu. Korjatkaa, mikäli olen väärässä.

Testasin niksiä ottamalla kuvia avopuolisostani Kristiinasta. Alla muotokuva ilman sukkahousuja ja sukkahousujen kanssa. Molemmissa on käytetty Sigma EF-500DG Super -salamavaloa.

Saman efektin olisi voinut saada aikaan myös kuvankäsittelyohjelmaa hyödyntämällä, mutta kovat jätkät käyttää sukkahousuja.

Canon EOS 300D
Canon EF-S 18-55 @55mm
1/60s
F5.6
ISO 100

Canon EOS 300D
Canon EF-S 18-55 @49mm
1/60s
F5.6
ISO 100

Canon EOS 300D
Canon EF-S 18-55 @35mm
1/320s
F7.1
ISO 400

Hämeenkatu on Turun kaduista minulle läheisin. Se on harmaa, ruma ja pyöräilijälle mahdoton, mutta kuitenkin jollain tavalla tuttu ja turvallinen. Hämeenkadulla on kaikkea mitä ihminen tarvitsee: Kaksi ruokakauppaa ja kameraliikettä, partureita, kahviloita, baareja, ravintoloita, kioskeja, pankki, kirjakauppa, jokunen tietokoneliike..

Hämeenkatu on rehellinen katu, se ei yritä olla enempää kuin on. Sen talojen seinät ovat sopivasti rappeutuneet ja liikennemerkit lommoilla. Hämeenkadulle on helppo tulla ja yhtä helppo sieltä on myöskin poistua.

Valokuvaukseen suhtaudutaan erilaisilla festareilla ja konserteissa kahtalaisesti. Yleinen käytäntö on, että pokkarilla saa kuvata miten vaan ja missä vaan, mutta järjestelmäkamerat viedään käsistä jo porteilla. Mutta onko tällainen rajanteko kameroiden välillä mielekästä tänä päivänä?

Perinteisesti pokkarit tai kompaktikamerat ovat profiloituneet näppäilijöille, jotka kuvaavat palmuja Kanarialla, kun taas järjestelmäkamerat ovat jääneet kuvausta vakavammin harrastajille ja ammattilaisille. Digitaalisuuden myötä kompaktien laatu on kuitenkin kasvanut, ja toisaalta myös järjestelmäkameroita suunnataan uudelle kohderyhmälle.

Vuoden 2004 tuoteuutuuksissa tämä linja jatkuu. Nikonilta ilmestyy kevään aikana Canon EOS 300D:n kilpailijaksi kuluttajille suunnattu ja hinnoiteltu D70-malli. Molemmat kamerat tarjoavat lähes kaikki järjestelmäkameroilta odotetut ominaisuudet, ja malleja myydään kohtuuhintaisessa paketissa huokean peruslinssin kanssa.

Samoihin aikoihin Canon julkistaa uuden PowerShot Pro1-kameran. Kyseessä on periaatteessa ammattimainen kompaktikamera. Hinta tulee asettumaan samoille seuduille kuin 300D ja D70 halpalinsseillä varustettuina. Erityisen mielenkiintoista on, että Pro1:n 28-200 (35mm vastaavuus) F2.4 - F3.5 -objektiivi on nimetty L-sarjan linssiksi. Canonin L-sarjan objektiiveiltahan tarkimmatkin linssifanaatikot ovat tottuneet saamaan todella ammattimaista laatua.

Järjestelmä- ja kompaktikameroille löytyy molemmille varmasti käyttäjäkuntanasa. Kompakteihin optisesti hyvän linssin rakentaminen on edullisempaa ja Pro1:stä vastaava objektiivi digijärkkäriin maksaisi todennäköisesti yksinään enemmän kuin Pro1. Myös pokkareiden pienempi koko miellyttää monia. Kuitenkin järkkärillä kuvatessa linssien vaihdettavuus, optinen etsin, vähäinen kohina sekä nopeat toiminnot ja pienet viiveet voittavat pokkarin 6-0.

Mutta toisaalta parhaat kuvat otetaan aina sillä kameralla, joka on mukana. Ja se kamera on mukana, josta pitää ja joka hyvältä tuntuu. Ostopäätöstä tehdessä kannattaakin rohkeasti mennä liikkeeseen hypistelemään kameraa kunnolla - näppituntuma on loppujen lopuksi kamerassa se paras ominaisuus.

Vuonna 2001 digikameroiden ensimmäinen voimakas aalto iski Suomeen. Suhteellisen harvoilla oli tuolloin digikamera, ja ihmisille sai olla aina selittämässä, miten kamerallani (Canon A20) saa kuvia otettua. Erityisesti sai opastaa kuvaamista LCD-näytön läpi. Pokkaridigeissähän etsin näyttää vain n. 80% kuvasta, jolloin rajaus ei tätä kautta onnistu. Kaiken lisäksi etsimen “totuudellisuus” riippuu täysin, miltä etäisyydeltä kohdetta tähtäilee.

Tänä päivänä taasen tuntuu, että kamera suorilla käsillä on yhtä yleinen ilmiö suomalaisessa katukuvassa kuin kännykkä vasten korvaa. Etsimestä on tullut katoava luonnonvara, ja järkkäridigeistä kiinnostuneittenkin ensimmäinen hölmistyksen aihe on, miksei LCD-näytön kautta voi kuvata.

Itse koin järjestelmäkameraan siirtymisen yhtenä suurimpina etuina luonnollisen ja lähes täydellisen kuva-alan näyttävän optisen etsimen. Kuvien rajaus jo kuvausvaiheessa tuntuu mielekkäämmältä, kun voi kirjaimellisesti katsoa kohdetta “kameran läpi”.

Tuhruiset LCD-näytöt sopivat hyvään valaistukseen ja liikkumattomien kohteitten kuvaukseen. Ihmisten kuvaus näytön kautta on arpapeliä, kun kasvojen pienet nyanssit ja muuttuvat ilmeet sekoittuvat pikseleihin. Kädet myös tärisevät tällä tavoin kuvatessa huomattavasti, mikä vähäisemmässä valossa johtaa pehmeisiin ja tärähtäneisiin kuviin.

Canon EOS 300D
Canon EF-S 18-55 @21mm
1/200s
F9
ISO 100

Turku on kesäkaupunki, muttei talvisetkaan maisemat kovin ankeita ole. Etenkin viime talvena tuhansittain kävelijöitä, luistelijoita ja hiihtäjiä kerännyt jäätynyt Aurajoki loi ydinkeskustaan ainutlaatuisen tunnelman. Tänä talvena jää ei kanna ja föri kulkee.

Tämänkeväisessä työpaikassani työmatka on ainakin kohtuullisen miellyttävä. Ensin Aurajoen rantaa ohi förin, siltojen ja rantapengerten. Sitten Tuomiokirkkoaukion poikki kohti Yliopistonmäkeä.

Vielä enemmän tästä matkasta nauttisi, jos jaksaisi kävellä sen kolme kilometriä ja jättäisi auton kotiin.