Vuonna 2001 digikameroiden ensimmäinen voimakas aalto iski Suomeen. Suhteellisen harvoilla oli tuolloin digikamera, ja ihmisille sai olla aina selittämässä, miten kamerallani (Canon A20) saa kuvia otettua. Erityisesti sai opastaa kuvaamista LCD-näytön läpi. Pokkaridigeissähän etsin näyttää vain n. 80% kuvasta, jolloin rajaus ei tätä kautta onnistu. Kaiken lisäksi etsimen “totuudellisuus” riippuu täysin, miltä etäisyydeltä kohdetta tähtäilee.

Tänä päivänä taasen tuntuu, että kamera suorilla käsillä on yhtä yleinen ilmiö suomalaisessa katukuvassa kuin kännykkä vasten korvaa. Etsimestä on tullut katoava luonnonvara, ja järkkäridigeistä kiinnostuneittenkin ensimmäinen hölmistyksen aihe on, miksei LCD-näytön kautta voi kuvata.

Itse koin järjestelmäkameraan siirtymisen yhtenä suurimpina etuina luonnollisen ja lähes täydellisen kuva-alan näyttävän optisen etsimen. Kuvien rajaus jo kuvausvaiheessa tuntuu mielekkäämmältä, kun voi kirjaimellisesti katsoa kohdetta “kameran läpi”.

Tuhruiset LCD-näytöt sopivat hyvään valaistukseen ja liikkumattomien kohteitten kuvaukseen. Ihmisten kuvaus näytön kautta on arpapeliä, kun kasvojen pienet nyanssit ja muuttuvat ilmeet sekoittuvat pikseleihin. Kädet myös tärisevät tällä tavoin kuvatessa huomattavasti, mikä vähäisemmässä valossa johtaa pehmeisiin ja tärähtäneisiin kuviin.