Viime kesänä seurasin Ylen Teksti-TV:n toimittajan Matti Rämön pyörämatkaa Saharaan ja takaisin. On aina ilo havaita, että on ihmisiä, jotka eivät pelkää toteuttaa jopa hullulta kuulostavia suunnitelmiaan. Täysin ohi silmieni oli puolestaan tähän päivään saakka mennyt Osmo Soininvaaran Helsingin Sanomien sivuilla julkaistu blogi pyörämatkasta Nizzaan. Matkamiesten kertomistapa on erilainen. Rämö esittää lyhyitä katkelmia tien päältä lukuisten kuvien sävyttämänä. Soininvaara on pohtivampi. Hänen kertomuksensa valottavat pyörämatkalaisen taivalta ja vieraiden maiden ihmeitä yleisemmin ja laajemmin. Ei ole ihme, että Soininvaara on kirjoittanut kokemustensa pohjalta myös kirjan: Fillarilla Nizzaan.

Polkupyörämatkailuun liittyy arkikokemuksesta katsoen jotain rajoja rikkovaa. Pyörä mielletään kulkuneuvoiksi työ- tai kauppamatkalle, mutta sillä taittuu pidempikin matka yllättävänkin nopeasti. Suhde matkantekoon ja reittiin ylipäänsä on hyvin läheinen, ja lihasvoimalla eteen päin menemisessä on myös askeettisen kokemuksen ulottuvuus: matkalla voi yhtä aikaa sulkeutua sisimpäänsä että avautua maailmalle.
Olen vaivihkaa rakentanut mielessäni haavetta omasta pidemmästä pyöräretkestäni Keski-Euroopassa tai Baltiassa. Aivan Rämön tai Soininvaaran renkaanjälkiä en tahtoisikaan seurata, mutta hieman pienemmän mittakaavan pyörämatka hamassa tulevaisuudessa voisi olla kokemus, jota ei hevillä unohtaisi. Sen verran tiedän jo omasta kokemuksestani, ettei pidempi pyörämatkakaan vaadi periaatteessa kuin aikaa, kärsivällisyyttä ja seikkailunhalua, jos peruskunto on edes kelvollisella tasolla. Aika tosin on tänä päivänä vajavainen resurssi, joten muutaman vuosittaisen lomaviikon käyttötarkoitukset on mietittävä tarkoin.

Omia seikkailuja odotellessa voi onneksi ammentaa toisten kokemuksista. Rämön ja Soininvaaran retket ovat jo takana, mutta näköjään joku hullu pyrkii kiertämään polkupyörällä koko maailmankin.

Lapsen oikeus lapsuuteen

Kuva osallistuu valokuvatorstain 90. haasteeseen, jossa ihmisoikeuksia käsitellään valokuvan keinoin. Lapsen oikeudet on eritelty omaksi manifestikseenkin, mutta kyllä lapsellisuus itsessään on jotain hyvin perimmäisen inhimillistä.

Halistenkoskella kevät on juuri nyt parhaimmillaan. Maata peittää vihreä matto, joka mukailee pehmeästi kumpuilevia maastoja laskien Aurajoen rantaan noustakseen jälleen toisella puolella. Penkereet eivät pursua vielä rikkakasveja, ja tuore vehreys henkii uuden alkua.

Aina ei Halisissakaan ole kevätaurinko lämmittänyt yhtä kuumana. Halisten padon rakentamiseen asti 1900-luvun alkupuolelle “Halisten ukkojen” odotus oli kaupunkilaisten jokakeväistä hupia. Talvet olivat tuolloin Turussakin kylmiä, ja kevään tullen suuret jäämassat lähtivät liikkeelle kosken tuntumasta ja juuttuivat keskustan joenmutkaan nostaen veden jopa kaduille asti. Sillat joutuivat koville jäiden puristuksissa, ja pikkupojat saivat jännitysnäytelmän seurattavakseen.

Padon rakentaminen vei ukot mukanaan, ja sota tuhosi myöhemmin viimeisen Halistenkosken myllyn katkaisten monisatavuotisen perinteen. Halisissa on sijainnut dokumentoidusti Suomen varhaisin mylly, josta on mainintoja jo 1200-luvulta. Nykyisessä Aurajoen opastuskeskuksen Myllärin talossa tarjoillaan kahvia ja vuokrataan kanootteja.

Halistenkoskella on monenlaista virkitystoimintaa, ja kesäisin kalastajia näkee kosken kivikoissa aamusta iltaan. Kosken kupeesta alkaa myös Virnamäen luonto- ja kulttuuripolku, jonka varrella voi nauttia Aurajoen kansallismaisemista ja muinaismuistoista uhrikivineen ja hautakumpuineen. Uusi ulkoilureitti Koroisiin tarjoaa väylän keskustaan saakka myös joen toista vartta pitkin, ja alue on myös osa Turkuun kehitteillä olevaa kansallista kaupunkipuistoa.

Tulipa tässä mieleen, että kesälle voisi asettaa jonkinlaista tavoitettakin liikkumisen suhteen. Pyöräily on minulle yksi mieluisimmista liikuntamuodoista, ja se on helposti mitattavissakin, joten sanottakoon nyt ääneen, että toukokuun alusta syyskuun loppuun yritän kerätä 2000 pyöräilykilometria. Arkipäivisin mittariin kertyy jo työmatkoista 9 kilometriä, mutta viikonlopuille ja lomapäiville jää kyllä ihan riittävästi kirittävää.

Toukokuun alun saldo on tähän asti 34 kilometriä, ja pyöräilypäiviä on jäljellä 148, joten tasaisella laskukaavalle päivää kohti pitäisi polkea 13,3 kilometriä. Helppo haaste tämä ei ole, mutta syyskuussa paljastuu, pääsenkö edes puoliväliin tai jaksanko ylipäänsä renkaan pyörähdyksiä mittailla.

GPS-paikannus ja paikkatietojen hyödyntäminen on mobiilialan seuraava iso juttu. Sen voi sanoa jo nykyisistä sovelluksista, jollaisista vuosikymmen tai pari aiemmin puhuttiin lähinnä science fictionin yhteydessä. Autoihin nopeasti levinnyt navigaattoribuumi saavuttaa seuraavaksi jalankulkijat, ja ratin takaa poistuttua paikkatietojen todelliset mahdollisuudet vasta aukeavat.

Annoin pirulle jo vähintäänkin keskisormen, kun päivitin vanhentuneen 3G-kytkykauppasopimukseni: myös seuraavat kaksi vuotta olen määräaikaiseen sopimukseen kahlittu. Vankeus on tosin tällä kertaa yllättävän onnellista, koska mukaan tarttui uusi puhelin, Nokian E51, jolla onnistuu moni uusi ja jännä asia. Sisäänrakennettua GPS-paikanninta ei laitteessa ole, mutta paikannustarpeisiin hankin erillisen Bluetooth-yhteyttä käyttävän Insmat InsSirf -palikan. Kaikki muu tarvittava E51:ssä onkin itsessään - erityisesti nopeat data-yhteydet.

Lenkit kartalle

Ensimmäinen  houkutus kännykän ja GPS-paikannuksen liitoksessa oli Nokian Symbian s60 -käyttöjärjestelmille suunnattu Sports Tracker -sovellus, jonka avulla juoksu-, kävely- tai pyörälenkit voi siirtää kartalle nopeus- ja aikatietoineen myöhempää ihmettelyä varten. Ohjelmalla lenkin aikana puhelimen omalla kameralla otetut kuvat voi myös siirtää yhden painikkeen painalluksella Nokian WWW-palveluun. E51:n kamera ei ole kännykkäkameroidenkaan vertailussa kovinkaan loistelias mutta dokumentointitarkoituksiin aivan riittävä.

Reittitiedot eivät tarjoa juurikaan mitään oleellista tai välttämätöntä tietoa mutta sitäkin enemmän kaikkea “kivaa”. Myöhemmin on hauska tutkailla kartalta, missä sitä onkaan tullut liikuttua, mikä tällaiselle kartoista pitävälle ja lähiympäristön saloista uteliaalle on selvää lisäarvoa. Vaikka ilman tällaista säätämistä pärjäisi hyvinkin, suhtaudun itse positiivisesti kaikkeen sellaiseen, joka voi tehdä juoksulenkille tai pyöräilemään lähdöstä himpun verran houkuttelevamman valinnan.

Aarteenetsintää

Toinen kokeilemani innovatiivinen paikannussovellus on Geocache Navigator, jonka avulla ympäristön geokätköjen sijainti- ja kuvaustietoja voi tarkastella ja joka sisältää myös kattavat paikannustyökalut, kuten kompassin ja kartta- ja tutkanäkymät. Satunnaisen kätköjen etsimisen kynnys on paljon matalampi, kun aivan erillisen maastogepsin hankinta ei ole välttämätöntä. Lisäksi suunnittelematon ympäristön kätköjen tarkastelu missä tahansa ilman paperitulosteita ja koordinaattien näpyttelyä on käyttömukavuutta parhaimmillaan. Jää nähtäväksi, minkälainen teknoajan Indiana Jones minusta tulee, mutta tänään loggasin kuitenkin ensimmäisen kätköni, Halisten Uhrikiven.

Sekä Sports Trackerin että Geocache Navigatorin parasta antia ovat yhteydet suoraan puhelimesta käsin. Reittitiedot tai geokätkön löytyminen voi päivittää web-palveluihin helposti, ja homman voi hoitaa koti-WLAN-yhteydestä käsin, jos 3G- tai GPRS-siirtohinnat pelottavat. Omassa laitteistossani kynnystä paikannuspalvelujen käyttöön kasvattaa se, ettei puhelimessa ole omaa GPS-yksikköä, mutta toisaalta ulkoisen laitteen tarkkuuden ja toimivuuden pitäisi olla parempi eikä GPS-palikan käyttö kuluta myöskään puhelimen akkua.

Matkapuhelimen GPS-palvelut ovat suunnattu erityisesti vapaa-ajan harrastekäyttöön,  ja siellä aina mukana kulkevan laitteen suurin potentiaali onkin. Lisäksi on hienoa, että tekniset palvelut edistävät ulkoilua ja liikuntaa, koska liian usein tekniikka rajoittaa ihmisiä sisätiloihin.

TYKS:n synnytysosaston taululle lisättiin vuosi sitten 23.4.2007 hieman ennen keskiyötä maanantai-illan viimeinen sukka pienen poikalapsen syntymisen merkiksi. Vuoden aikana meidän kotiimme on ilmestynyt pienenpieni sukka jos toinenkin - ja sitäkin runsaammin uuden elämän ihmettelyä.

Enempää ajan hetkellisyyteen kajoamatta voi todeta, että joskus 12 kuukautta on aika kahden silmänräpäyksen tai blogimerkinnän välissä. Pienen ihmisen elämässä se aika on ikuisuus, jona uinuvasta viirusilmästä kasvaa kujeileva ja kävelemään opetteleva pikkupoika - itsenäinen ihmisen alku.

Vanhemmille uusi elämänrytmi on tuntunut jopa yllättävän luonnolliselta kaikkine vaikeuksineen, ja eron aiempaan elämään huomaa lähinnä siitä, että nykyään tulee ihmeteltyä, miten aiemmin ajan saikaan kulumaan, kun saattoi tehdä lähes mitä vain lähes milloin tahansa. Tänä päivänä oma aika on teoreettinen käsite ja omat toimet ovat kiinni paljon enemmästäkin kuin siitä, mitä viitsii ja jaksaa tehdä.

Isyys on tuonut mukanaan aivan uudenlaisia tunteita: ylpeyttä, rakkautta, välittämistä, innostumista mutta myös huolehtimista ja pelkoa. Rooli on vanhentanut vuosilla ja lisännyt vastuuta, mutta toisaalta pikkumiehen mukana on päässyt uudelleen lasten maagiseen maailmaan leikkeineen ja välittömine tunteidenpurkauksineen.

Sen tässä on viimeisien kuukausien aikana oppinut, että ilo on vain mielentila, ja yksinkertaisimmatkin asiat voivat tuoda hymyn huulille.

Joskus voi vain hymyillä.