mentula.net -blogi

Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire), ohjaus Danny Boyle v. 2008.  Pääosissa Dev Patel ja Freida Pinto. Elokuva on voittanut muun muassa kahdeksan Oscar-palkintoa, seitsemän Baftaa ja viisi Golden Globea.

Intian miljoonakaupunki Mumbain ”Haluatko miljonääriksi” –ohjelmaan ilmoittautuu slummien kasvatti, tv-yhtiön teetarjoilijana työskentelevä 18-vuotias kouluttamaton nuorimies Jamal K. Malik. Hän selvittää uskomattoman monta kysymystä ja joutuu ohjelman tauon aikana poliisien kuulusteltavaksi huijarina. Intian poliisin kuulustelumenetelmät ovat rajut. Vielä olisi yksi kysymys vastaamatta ennen kuin päävoitto olisi saavutettu.
Takaumien kautta elokuva selvittää, kuinka rankka elämä slummissa antaa yllättävästi vastaukset tv-ohjelman satunnaisiin kysymyksiin. Slummi elää, hengittää ja jopa haisee paljolti  Anthony Dod Mantlen loistavan kuvauksen ansiosta. Kuvauksissa toistuu tehokkaasti vino horisontti, jolla saadaan kuva-alalle mahtumaan paljon sisältöä. Tapahtumat vyöryvät katsojan päälle ja imaisevat mukaansa. Slummien miljönääri on Dod  Mantlen kolmas kuvaustyö Danny Boylelle. Hän on myös työskennellyt  Lars von Trierin kanssa.
Voittaako Jamal miljönäärikisan, miten käy isonveljen,  onko rakkaus Latikaan vain utopistinen haave ja mitä sitten tapahtuu? Eipä lukita vastausta valmiiksi. Filmi kannattaa käydä itse katsomassa.
Huippulaatua, mutta lopussa kolahtaa bollywood-klisee. Onneksi se ei pilaa kokonaisuutta. Älä kiirehdi ulos salista, sillä tekstien lomassa on vielä hienoa bollywood-tanssia.

Ikuistetut hetket. (Maria Larssons eviga ögonblick). Ohjaus Jan Troell. Kuvaus Troell ja Mischa Gavrjusjov. Käsikirjoitus Troellin ja Agneta Ulfsäter-Troellin tarinasta Niklas Rådström. Pääosissa Maria Heiskanen, Mikael Persbrandt, Jesper Christensen. K-11. 133 min. Final Cut Productions 2008.

Contessa-merkkinen paljekamera on tärkeässä sivuosassa Jan Troellin uusimmassa mestariteoksessa Ikuistetut hetket. Työläisperheen äiti Maria Larsson vie arpajaisvoittona tulleen kameran valokuvaamoon myytäväksi. Hienostunut herrasmiesvalokuvaaja Sebastian Pedersen ottaa kameran nimellisesti pantiksi, mutta vastaavasti antaa Marialle neuvoja ja tarvikkeita, jotta tämä itse käyttäisi kameraa.Marian mies Sigfrid ”Sigge”on viinaanmenevä entinen merimies, nykyinen satamatyöläinen Malmössä. Sigge pettää niin raittiuslupaustaan kuin töissään ja perheenäidin roolissa raatavaa vaimoaankin. Kaiken kukkuraksi vaimo saa nyrkistä, jos hangoittelee vastaan. Marian lohtuna arjen harmaudessa on kamera, lasinegatiivit ja kodin väliaikaisessa pimiössä syntyvät kuvat. Valokuvaaja Pedersen on kuin negatiivi Siggen testosteronia tihkuvasta renttutyypistä.

Troellin ohjauksessa tarina etenee koskettavasti ja uskottavasti. Turhia alleviivauksia ei ole. Jo aikanaan murhamies Valjakkalan tarinassa Il Capitano näytellyt suomalaissyntyinen Maria Heiskanen ja monessa kunnostautunut Mikael Persbrandt tekevät hienot roolityöt Mariana ja Siggenä. Valokuvaaja Pedersenin (Jesper Christensen) viulu soi mykän elokuvan taustalla ja hänen katseensa lempeys saa Marian sydämen sulamaan. Pedersen osoittaa kädestä pitäen Marialle, kuinka linssi vangitsee ikkunassa räpyttävän perhosen kuvaksi ja Maria alkaa nähdä  yhä enemmän kuvattavaa ympäristössään. Häneltä aletaan kysyä kuvauksia niin naapureille kuin lehtiin sekä myös yrityksille. Kun Maria huomaa kiintyvänsä liikaa kuviinsa, Pedersen lohduttaa, että niin aina käy, kun kuvaaja näkee kameransa läpi kiehtovan maailman, jossa voi tehdä tutkimusretkiä: silloin ei paluuta ole.

Yksityiskohtaisesti kuvattuna miljöönä ovat viime vuosisadan alun Malmön työläiskorttelit, ahtaat asunnot, lakkotaistelut satamassa ja Ruotsin pikkuhiljaa karttuva vauraus, josta lopuksi Sigge ja Mariakin saavat pienen osansa. Sigge käyttää hetken luokkataistelun kieltä, mutta politiikka ei ole hänen alaansa. Vankila on hänen aallonpohjansa, josta hädin tuskin noustaan. Sigge hoitaa hevostaan paljon hellemmin kuin vaimoaan ja sitä kautta löytää työn, joka alkaa kannattaa.

Maria on filmin ehdoton voimahahmo. Hän ei alistu Siggen väkivaltakomentoon, vaan haastaa miestään rohkeasti ja välillä henkensä kaupalla. Hän on tiukka realisti, mutta kameransa avulla hän löytää sielulleen elintilaa ja sitä kautta pystyy välittämään muutoksen mallia myös lapsilleen. (UM)

Vajaat neljäkymmentä vuotta sitten vietin iltaa ystävieni kanssa eräässä Kouvolan Pikku-Palomäen kerrostaloasunnossa. Joku oli tuonut uuden äänilevyn ja pisti sen pyörimään. Levykannessa luki minulle tuntematon esittäjä Carlos Santana. Bändi oli esiintynyt kuulemma Woodstockissa ihan äskettäin. Kyllähän minä Woodstockin tiesin. Siellä poltettiin pilveä ja soitettiin rajua musiikkia. Me emme polttaneet pilveä. Malrboro sai kelvata ja mitä nyt vähän oli lonkeroa suun kostukkeeksi. Kappaleen nimi oli Oye como va. Kitarassa oli maaginen veto. Ja sanat eivät olleetkaan englanniksi vaan espanjaksi. Tuli tunne, että tavallisessa mallussa taisi sittenkin olla maria tai jotakin, koska oli niin irtonainen olo ja jalat alkoivat väkisin liikkua.
On kulunut nelisenkymmentä vuotta ja löydän itseni ottamassa tanssiaskeleita Porin jazzareenan lavan edustalla.
Lavalla paahtaa mikäpä muu kuin Carlos Santanan bändi ja yleisöä velloo aaltoina kaikkialla ympärilläni. Yhteensä noin 40 000 kuulijaa.
Black Magic woman jyrähtää liikkeelle. Kuulijoita on teineistä vaareihin. Sama on rumpujen veivaava rytmi ja kitaran voihke kuin silloin joskus. Unohdan tanssiessani kipeän selän ja operoidun päkiäni jäykkyyden. Otan Carlosista kohtuullisen onnistuneen sivukuvan. On mies vanhettunut Woodstockin päivistä hänkin, mutta musiikista sitä ei kuule. Guajira, Maria Maria ja muita tuttuja piisejä leviää ämyreistä yleisömereen. Aika kutistuu. Turha muistella menneitä. Tämä on nyt.

Pori Jazz, 18.7.08

Tyyni vedenpinta, hämyinen valo, keskellä mustavalkoista maisemaa kivi, jota puristaa ihmiskämmen. Missä tuo ihminen on? Kuinka hän voi olla veden alla, onko hän ihminen lainkaan ja jos on, mitä tekemistä hänellä on tuossa maisemassa? Kyseessä ei voi olla mikään muu kuin Arno Rafael Minkkisen valokuva.

Minkkisen idea on toiminut jo vuosikymmeniä ja se tenhoaa aina. Oma alaston luiseva äijänvartalo tai joku sen osa sulautuu rauhalliseen luontomaisemaan. Jalka on keulakuvana puuveneelle, ylävartalo pistää esiin ontosta puusta rantakivellä tai osa vartaloa on puristuneena kahden koivunrungon väliin. Kuvat hämmentävät mutta saavat katsojan samalla hyvälle tuulelle. Ne kertovat ainutlaatuisella tavallaan ihmisen ja luonnon suhteesta.

Kun ensimmäisiä kertoja näin Minkkisen kuvia, arvelin hänen manipuloivan kuviaan ja käyttävän avustajia, mutta totuus on toisenlainen. Kuvat ovat aitoja, tarkan harkinnan ja huolellisen työn tulosta ja Minkkisen työtapana on toimia enimmäkseen yksin.

Suomalaisuus on voimakkaasti läsnä Minkkisen maisemakäsityksessä. Hän on syntynyt Helsingissä v. 1945, muuttanut pikkupoikana Yhdysvaltoihin ja on maan kansalainen. Tänä vuonna hän on jättänyt hakemuksen saadakseen myös Suomen kansalaisuuden.

Homework – Suomen kuvat, ovat esillä Galerie Anhavassa, Helsingin Sanomatalossa 1.8.08 saakka. (UM)

Mestarillisen taidekokemuksen jälkeen olo on avara ja selkeä, ajatus lentää ja elämä tuntuu rikkaammalta. Näin kävi nähtyäni Helsingin Tennispalatsissa ranskalaisen Robert Doisneaun (1912-1994) mustavalkoisia, etupäässä Pariisin katuelämää kuvaavia töitä.

Doisneaun Pariisissa on elämän koko kirjo ja tunneskaala. Kuvaajan on täytynyt vain kärsivällisesti etsiä, odottaa ja painaa laukaisinta. Doisneau vertasikin valokuvausta toiseen lempitekemiseensä, onkimiseen. Molemmissa on mahdollista saada iso saalis, mutta onnistuminen edellyttää kärsivällisyyttä ja myös onnea.

Tennispalatsin näyttelyssä on esillä joukko Doisneaun klassikoita kuten Suudelma Hotel de Villen luona (nuori pari uppoutuneena suudelmaan keskellä katuvilinää), Vaivihkainen katse (taidekaupan ikkunan edessä pariskunnalla on eri kiinnostuksen kohteet, herran katse eksyy sivulla riippuvan alastonkuvan muotoihin) ja Kaatunut hevonen (valkoinen kadulle suistunut hevonen nähtiin Ranskan sortumisena natsivallan alle). Suudelmassa v.1950 kuvattu nainen myi muuten alkuperäisvedoksen 155 000 eurolla huutokaupassa v. 2005.

Useat Doisneaun kuvista ovat “aitoja” eli niitä ei ole lavastettu, mutta sattumalta juuri tuo Suudelma-kuva näennäisestä spontaanisuudestaan huolimatta oli suunniteltu otos. Doisneau kuvasi myös paljon lapsia niin kouluissa kuin kaduillakin. Kuvissa on aina läsnä inhimillinen lämpö. Näyttely on Tennispalatsissa avoinna 29.4.07 saakka.

Lisää tietoa sekä Doisneaun kuvia: Wikipedia ja Masters of Photography

Timo Koivusalon elokuva Kalteva Torni on filmi kahtia jakautuneesta mielestä, haaveista, todellisuudesta, joka on kuin uni ja unesta, joka onkin totta. Se on myös kertomus toivosta ja toisistaan välittämisestä; kaveria ei jätetä.

Koivusalon edelliset ohjaustyöt Sibelius ja Kaksipäisen Kotkan Varjossa saivat kriitikoilta kylmää kyytiä. Perusteena oli yleensä liika melodramaattisuus ja tunteilu. Kuitenkin varsinkin Sibelius kestää kyllä useammankin katsomisen ja filmi toimii, ellei katsoja ole täysin allerginen nostalgialle ja terveelle tunteelisuudelle. Kaksipäinen kotkakin olisi menestynyt paremmin, jos musiikista olisi noussut edes pari hittimelodiaa. Kalteva Torni on puolestaan siksi kovaa laatua, että paatuneimmallakin kriitikolla on taatusti ongelmia tyrmätä sitä tunteellisuuden perusteella.

Martti Suosalo Johanneksena on huimaavan hieno suoritus ja esimerkiksi hänen monologinsa italialaisessa taksissa pala karttuvaa elokuvahistoriaa. Kalteva Torni ei kuitenkaan elä vain Suosalon kautta. Muutkin näyttelijät onnistuvat hyvin. Kannattaa mennä katsomaan filmi matkasta kohti vapautta. Elämästä voi selvitä näinkin.

(Kalteva torni; ohjaus Timo Koivusalo, rooleissa Martti Suosalo, Seela Sella, Liisa Kuoppamäki, Siiri Suosalo, Risto Salmi, Mats Långbacka, Laura Jurkka ja Jemina Sillanpää)

Perinteinen valokuva esittää näkyvän valon valaiseman kohteen. Muutakin kuin ihmissilmän havaitsemaa valoa on kauan käytetty erilaisiin kuvaustarkoituksiin. Röntgensäde ja sen käyttö lääketieteessä on klassinen esimerkki. Mielenkiintoisia valokuvia saadaan käyttämällä hyväksi infrapunasäteilyä . Kansankielellä sitä kutsutaan myös lämpösäteilyksi, koska infrapuna-alueella lämpimät kappaleet säteilevät eniten. On myös puhuttu väärävärikuvista, koska värilliselle infrapunafilmille värit piirtyvät normaalisti poiketen.

Olen käyttänyt infrapunamateriaalia mustavalkotyöskentelyssä silloin tällöin usean vuoden ajan. Infrapunasäteilylle herkkiä mv-filmejä ovat mm. Kodak HIE tai Ilford SFX 200. Muutamia asioita on tehtävä toisin kuin normaalisti. Filmin asettaminen kameraan ja sieltä ulos ottaminen tapahtuu mieluiten täysin pimeässä, jotta vältyttäisiin epätoivottavalta säteilyltä. Kuvaustilanteessa käytetään infrapunasuodinta, esim. Hoya R72. Jos suodinta ei ole, infrapunasäteilyn vaikutus lopputuloksessa ei toteudu.

Yleisiin kuvauksen ohjearvoihin ei kannata luottaa vaan varmin tulos syntyy haarukoimalla valotusaikaa. Tarkennuskaan ei ole aivan totutunlainen. Perinteisissä objektiiveissa on infrapunatarkennuksen optimikohta merkitty punaisella viivalla. Se tarkoittaa käytännössä hiukan etupainotteista tarkennusta. Mutta kun käytetään pientä aukkoa, f 8 tai pienempi, pitäisi tarkennuksen onnistua. Tumman suotimen käyttö pidentää valotusaikoja ja siksi jalustan käyttö on ehdoton. Olen kehittänyt filmini itse perinteisillä D-76 tai ID 11 kehitteillä. Kehitysajat löytyvät filmin ohjelipukkeesta tai valmistajan nettisivuilta. Hyödyllistä tietoa saat myös täältä.

Infrapunakuvien oikeasti sininen taivas näkyy tummana, puut taas ovat vaaleita eikä kuvissa näy heijastuksia eikä juuri varjojakaan. Mielestäni infrapunakuvaus sopii erityisen hyvin maisemien ja miljöiden kuvaamiseen. Hyvä kuvaussää on kaunis aurinkoinen päivä. Silloinhan tosi harrastaja usein antaa kameran olla laukussa jyrkkää ja latistavaa auringonvaloa peläten. Infrapunakuvaajan taivaalla saisi vielä olla sopivasti pilviä tehoa antamaan. Pilvet nimittäin näkyvät tummalla taivaalla korostetun valkoisina. Mikään taikakeino infrapunakuvaus ei suinkaan ole, mutta moniin kuviin se tuo jännittävää kosmista avaruutta ja lähes aavemaista tenhoa.

Vanhemmat digikamerat soveltuvat yleensä hyvin infrapunakuvaukseen. Ei muuta kuin filtteri optiikan eteen ja kuvaamaan. Uusimmissa kameroissa on yleensä jo niin paljon sisäistä suodatusta etteivät ne oikein käy infrapunakuvaukseen. Itselläni on muutaman vuoden vanha Olympus Camedia C 2100, jolla homma onnistuu. Voit testata digikamerasi infrapunaominaisuudet kuvaamalla tv:n kaukosäätimen infrapunasädettä. Jos se näkyy selkeästi kuvassa, kamera soveltuu infrapunakuvaukseen.

Mentula.net oli jo vajota vanhentuneen julkaisupohjansa ja roskapostikommenttiensa vuoksi melkoiseen alennustilaan. Tämän vuoksi muutosten alle joutui koko sivuston perusidea.

Uusittu sivusto on jaettu selkeämpiin kokonaisuuksiin, eikä sivuille pyritä enää kasaamaan kaikkea mahdollista. Käyttäjille tämä näkyy selkeämpänä ulkoasuna ja parantuneena käytettävyytenä. Nyt mentula.net -osoite avaa päävalikon, jota kautta on helppo löytää Blogi,  Heijastuksia, Kuvagalleria, linkkikokoelma sekä Webmail.

Myös pinnan alla on tapahtunut teknisiä uudistuksia. Tarinoinnille varattu blogi pyörii nyt Wordpress-julkaisualustan päällä. Kuvagallerian toimivuudesta vastaa Coppermine Photo Gallery. Ohjelmien uudistamisella pyrittiin turvaamaan aineiston säilyminen sekä helpottamaan ylläpitoa ja päivitystä.

Mentula.netin uudistusten yksi tärkeä motiivi oli myös sisällöntuottamisen jatkuminen. Nyt kun aihealueet ovat selkeämmin eroteltu, on sivuille mukavampi lisätä kirjoituksia ja kuvia. Nämä kuitenkin ovat aina olleet sivuston ydinsisältöä.

Tervetuloa uuteen mentula.netiin ja sen blogiin!

Alexander Paynen elokuva Sideways (v. 2004) on selvästi samaa maata kuin hänen aiempi, ikääntyvän miehen melankolinen road-movie About Smidt. Tällä kertaa matkalle lähtevät romaaniaan epätoivoisesti kustantajalle tarjoava vaimostaan eronnut Miles (Paul Giamatti) ja hänen opiskeluajan kaverinsa, saippuasarjoista mainosääneksi pudonnut näyttelijä Jack (Thomas Haden Church). Tarkoitus on viettää Jackin viimeinen poikamiesviikko kiertäen viinitiloja, maistellen viiniä ja pelaten golfia.

Kun tulin tähtikirkkaana iltana elokuvista kotiin, menin heti viinikaapilleni, kaadoin lasiin kuulakasta Chardonnayta ja katsoin sen läpi tulevaisuuteen.